Kolmas näytös – Arviossa Adamantran ”Act III – Pareidolia of Depravity”

Kymmenen vuoden tauon albumijulkaisuissaan katkaissut Adamantra tyrkkäsi lokakuun lopulla Inverse Recordsin avustuksella ulos ”Act III – Pareidolia of Depravity”- levyn. Tuotos on bändin kolmas kokopitkä ja se jatkaa sisällöllisesti samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä. Albumin äänitysprosessi tapahtui vuoden 2015 syyskuun ja 2022 lokakuun välisessä mittavassa aikahaarukassa.

Aloitusraita ”Treacherous Valourin” käynnistävä syntikka soi kuin lastenohjelman tunnussävelenä konsanaan. Bändi liittyy vähitellen mukaan akustisen kitaran johdattelemana. Pojat junttaavat jykevästi menemään ja Dream Theater kurkkii esikuvana taustalla. Omaperäisyydellä ei päästä ylpeilemään, mutta touhu on toimivaa genressään. A-osan ponneton laulu on tonnin painoisessa kertosäkeessä sitäkin massiivisempaa. Rytmi jauhaa yksitotisena läpi viisun, mutta taustan kilkkeet ja kolkkeet tuovat tarvittavan mausteen lihan pintaan.

”Hypocrites” pärähtää ilmoille Panteran laulukirjasta tutulla energialla. Syntsa puhaltaa lievittävän happimäärän keuhkoihin. Basarit polkevat vastaansanomattomasti ja kertosäe nostaa tunnelman toiseen kerrokseen. Hitaammalla sykkeellä toteutettu väliosa on näpsäkkä ja laulusysteemit kaikkineen varsin toimivia. Samaa voidaan sanoa kitarakuvioista ja -riffeistä. Äänekkäämmät ja hiljaisemmat osat vaihtelevat toimivasti. Dynamiikka on kuosissa. Ensikuuntelulla kummastuttava hajanaisuus ja miltei satunnaiselta vaikuttava polveilevuus eivät nekään mellastusta häiritse. Onhan tämä myös progea.

Akustinen kitara helkkyy alun ”An Unfinished Tale”– biisille. Laulu on kuiskaava ja koskettimet luovat lisätunnelmaa kulisseissa. Varsinainen laulumelodia kaatuu eteenpäin ja on yliyritetyn monimutkainen. Mutta rummut ovat oikealla asialla heti ensi-iskuista alkaen. Kappaleessa riittää tunnetta, jota maalataan eri väreillä onnistuneesti. Vaikkei syntsa pinnassa olekaan, on sen rooli kyseisessä tehtävässä oleellinen. Eteerisen kitarasoolon aikana olisi koskettimia saanut kuitenkin nostaa lähemmäs pintaa. Äänimaisema jäi valitettavan ohueksi ja tyhjäksi.

Räväkkä kitara ja tuplabasarien polkeminen luovat betonisen pohjan ”False Illusions”– kappaleelle. Biisi toimii mainiosti ja siinä on sitä kuuluisaa hittiainesta. Se ei isommin häpeä maailmanlaajuisesti kuuluisampien isoveljiensä viritysten rinnalla. Sovitus on kompakti, eikä pieni hosumisen ja hermostuneisuuden tuntu pilaa kokonaisuutta. A-osa kiitää menemään kuin juna, jossa on se alati toimiva WC. Kitarasoolo seuraa syntikkasooloa ja pelkän laulun varassa rimpuileva väliosa hymyilyttää. Koko bändin yhteisnakutus vie hienon rallin maaliviivan ylitse.

”Act III – Pareidolia of Depravity” yllättää iloisesti. Se on toimiva paketti, vaikka turhan moni biisi feidiin päättyykin. Se on laiska ratkaisu. Resursseja olisi varmasti riittänyt myös erillisten lopukkeiden säveltämiseen ja rakentamiseen. Mutta se on vain ämpärillinen lietettä muutoin kirkaansorttisessa joessa. En olisi yllättynyt kuulevani päivänä muutamana Adamantran saaneen pestin jonkin musiikillisen esikuvansa lämppäriksi Suomen keikoille. Materiaalin kirkkain kärki riittää siihen rooliin vaivatta. Toivottavasti seuraavan albumin ilmestymiseen ei mene aivan kymmentä vuotta.

Kappalelistaus:

• Treacherous Valour
• Charade of Cruelty
• Hypocrites
• Of Beasts and Angels
• Morpheme
• An Unfinished Tale
• False Illusions
• Paradise Epilogue