Kolmekymmentä vuotta hulluutta ja magiaa – Moonspellin ”Irreligious” jatkaa voittokulkuaan
Grunge oli vuonna 1995 ampunut itsensä jo jalustalta, ja uusi metallisukupolvi oli nousemassa. Samana vuonna ilmestyi myös Moonspellin debyyttilevy nimeltä ”Wolfheart”. Hienosta kannesta huolimatta levy ei eeppistä ”Alma Mater” -biisiä lukuun ottamatta tehnyt minuun räjäyttävää vaikutusta. Pidin Portugalia metallin kehitysmaana, enkä nähnyt Moonspellin tulevaisuutta paljoakaan keskinkertaista underground-nimeä kummoisempana. Bändin tyylikin oli vielä raakilemaisesti hakusessa. Vuotta aiemmin ilmestynyt Tiamatin ”Wildhoney” ja tammikuussa vuonna 1995 ilmestynyt Sentencedin ”Amok” olivat tehneet minuun huomattavasti isomman vaikutuksen. Vaan portugalilaiset eivät olleetkaan vielä lyöneet kaikkia kortteja pöytään ja antoivat kohta koko lailla laajan kirjon vahvoja tunnelatauksia.
Ensimmäinen kosketukseni ”Irreligious”-levyyn oli Radiomafian Lista-ohjelmassa soitettu ”Opium”, ja biisi kaikessa lyhykäisessä tehokkuudessaan vei mieleni aivan uusiin sfääreihin. Saatuani levyn käsiini ja antauduttuani sen äänimaailmalle koin jotain suurta, kaunista, syvää ja ikuista. Joissain piireissä sitä kutsutaan ehkä rakkaudeksi. Ensimmäisestä kuuntelukerrasta en muista juuri mitään, sillä olin niin levyltä virtaavan voiman lumoissa. 42 minuuttia ja 37 sekuntia puhdasta magiaa. Se oli kuin täydellinen yhdistelmä sateiselle syksylle (siksi onkin huvittavaa, että levy on äänitetty keväällä ja julkaistu kesällä). Laulaja Fernando Ribeiron runoilemat ja tulkitsemat tekstit muodostivat musiikin kanssa täydellisen symbioosin.
Soundi-lehden legendaarinen heavytoimittaja Marko Säynekoski (muistaakseni hän, eikä toinen arvostelija Mattila) kirjoitti levyn arvostelussa, että bändin musiikille on tapahtunut sama kuin sen logolle: vielä ensilevyllä valuvat kirjaimet ovat toiselle levylle tultaessa selkiytyneet selviksi kirjaimiksi. Kannessa on Horuksen silmää mukaileva kuva voimakkaan punaisella taustalla (samaa värimaailmaa käytti Tiamat ”Wildhoney”-levyllä), ja kannen värimaailma on edelleen lumoava kuin takkatuli.
Levyn aloittava mahtipontinen instrumentaali ”Religious…Almost Perverse” on sananmukaisesti melkein uskonnollista pelottavuutta henkivä tuomionpäivän sävelmä gregoriaanisten mieslaulujen säestämänä. Se johtaa bändin kenties tunnetuimpaan biisiin, jo mainittuun ”Opiumiin”. Biisi on alle kolmen minuutin kestollaan yksinkertaisessa tarttuvuudessaan nerokas. Ribeiron tyyli tulkita biisiä syvän puhdasta ääntä ja örinää sekoittaen on pysäyttävän vaikuttava. Rakastan myös Ribeiron tapaa lausua sanoja, mikä tuo oman viettelevän lisän hänen ulosantiin. Biisin nimi ja teema aiheuttivat aikoinaan pientä kohua, mutta Ribeiro totesi käsittelevänsä aihetta vain ulkopuolisen silmin sanoen samalla, että monet upeat taideteokset olisivat ilman tajunnanlaajentajia jääneet tekemättä.
Yleensähän bändit jättävät keikalla tunnetuimmat ja klassisimmat teokset setin loppuun, mutta vuonna 2023 Saarihelvetissä (ja myös sen jälkeen näkemilläni keikoilla) Moonspell aloitti keikkansa ”Opium”-biisillä, eikä liene varmempaa tapaa saada yleisö ensisekunneilta mukaan. Se oli upea keikka, ja se päivä oli kieltämättä monella tapaa muutenkin täydellinen.
Seuraavat biisit ”Awake” ja ”For a Taste Of Eternity” hyödyntävät suuresti Pedro Paixáon soittamia koskettimia, ja molemmissa biiseissä herkkyys ja rankkuus kulkevat ylpeinä toisiinsa kietoutuneina. Se pätee itse asiassa koko levyyn. Jälkimmäisessä on kuitenkin tällä hetkellä minun lempitekstini, josta erityisesti ensimmäinen säkeistö uppoutuu suoraan sydämen syövereihin. Ihailen suuresti Paixâon ja rumpali Mike Gasparin yhteistyötä levyllä, sillä esimerkiksi biiseissä ”Awake” ja ”Ruin & Misery” rummut ja koskettimet tekevät äärimmäisen hienolta kuulostavaa millimetrin tarkkaa yhteistyötä.
Levyn tuottanut Waldemar Sorychta on saanut levylle yllättävän selkeät soundit ottaen huomioon, että tavaraa on luotu melko runsaalla kädellä. Erityisesti korvaan kuiskaa rumpusoundien suhteellisen hyvä onnistuminen, sillä esimerkiksi hänen tuottamillaan Sentenced-levyillä se ei mielestäni ollut hänen vahvuutensa.
Levyn alussa biisit tulevat melko lailla putkeen, ja ne tuntuvat siten pidemmiltä kuin ovatkaan. Itse asiassa ainoastaan kaksi biisiä koko levyllä kellottaa yli viisi minuuttia. Kaikesta huolimatta kokonaisuus on ehjä, eikä se rönsyile monipuolisuudestaan tai runsaudestaan huolimatta ulos kaistoilta. Jopa konepoljettu välisoitto ”Subversion” sopii saumattomasti kokonaisuuteen. Itse asiassa tulee mieleen, että koko levy voisi olla yksi biisi, joka vain jakautuu eri osiin. ”Subversion” toimii ikään kuin levyn vedenjakana ja johdattaa levyn suureelliseen loppuunsa.
”Raven Claws” on tarttuva biisi, ja Birgit Zacherin ääni antaa laululle uudenlaista monipuolisuutta. Viimeinen kolmen suora ”Mephisto”, ”Herr Spiegelmann” ja ”Full Moon Madness” ovat täydellinen kruunu upealle kokonaisuudelle. Kyseiset sävelmät antavat siivet nousevalle mielipuolisuudelle, ja ”Full Moon Madness -biisissä ollaan susien ulvoessa jo syvällä rakkauden, kuoleman ja hulluuden syövereissä. Biisissä kiteytyy levyn monipuolisuus ja rikkaus. Välillä levyn musiikki viettelee kuin maailman kaunein enkeli vain muuttuakseen infernaaliseksi pedoksi, joka repii ja tuhoaa kaiken kauneuden tehden senkin kaikessa julmuudessaan perverssin viehättävällä tavalla. Musiikista paistaa temperamenttinen intohimo, mutta se vaikuttaa fokusoidulta eikä sekoa hermostuksissaan omaan mahdottomuutensa.
Kuten tuli aiemmin mainittua ovat 22-vuotiaan vokalisti Fernando Ribeiron karisma ja tekstien maailmankuva oikeassa kontekstissa Moonspellin musiikissa. Harvoin on soinniltaan yhtä rikkaaseen metallimusiikkiin naitettu teksteissä niin hyvin goottilaista erotiikkaa, synkkyyttä, romantiikkaa, rakkautta, uskonnollista symboliikkaa ja kuoleman kaipuuta sekä elämän ylistystä yhdistäen samalla älykkyyttä ja kirjallista lahjakkuutta. Tokihan sinne mahtuu metallimusiikille tyypillisiä naivistisia ilmauksia, mutta niitä on vain pienessä määrin ja yleisesti ottaen Ribeiro onnistuu välttämään kaikkia perinteisiä hevikliseitä. Välillä tulee tunne, että ikään kuin Nick Cave olisi ryhtynyt metallimusiikin sanansaattajaksi. Huhujen mukaan Alesteir Crowley vierailee levyllä ”Awake”-biisissä lukemassa omaa runoaan. Ribeiro hyödynsi teksteissä portugalilaista runoutta, ja myöhemmin Ribeiro on itsekin julkaissut runokirjoja.
Levyn vaikutus oli suuri varsinkin bändin kotimaassa Portugalissa. Levy teki raskaan musiikin historiaa ja myi siellä yli 10 000 levyä saaden hopealevyn. Levyn myötä bändi nousi monissa maissa listoille, eikä yhtyeen tulevaisuudelle tehnyt ainakaan huonoa levyn tiimoilta tehty kiertue Type O Negativen kanssa. Kiertue kävi Suomessakin parilla keikalla, joiden after-bileistä liikkuu monenlaisia huhuja. Bändillä on myöhemmin ollut läheinen suhde Suomeen, ja se on äänittänyt täällä levyjäkin Hiili Hiilesmaan johdolla.
”Irreligiousin” jälkeen Moonspell lähti musiikillisesti kokeilevammille linjoille mutta palasi myöhemmin alkuaikojen tyyliseen ilmaisumuotoon. Onnistuneista levyistä huolimatta yhtye ei ole mielestäni onnistunut luomaan uudelleen yhtä ehjää ja vaikuttavaa kokonaisuutta kuin ”Irreligious”. Aika ei ole syönyt levyn tehoa, ja vaikka osaan ulkoa lähes jokaisen äänen, jaksaa levy säväyttää kerta toisensa jälkeen.