Kolmekymmentä vuotta huolta maailmasta – Nuclear Assaultin ”Handle With Care” täyttää tasavuosia

Vuoden 1989 loppuun mennessä thrash metalin parissa oli luotu suuri joukko klassikoita ja genren neljä suurta olivat erottautuneet omaksi joukokseen. Suosioltaan pienemmäksi jääneet eivät kuitenkaan muuten jääneet jälkeen, sillä esimerkiksi Testament, Kreator ja Annihilator julkaisivat uransa merkkipaaluiksi nousseita albumeita. Kaksi ensin mainittua olivat ottaneet sanoituksissaan monella tavalla kantaa maailmaan tilanteeseen, mutta ympäristöhuolen thrash metalin parissa vei huippuunsa amerikkalainen Nuclear Assault, joka julkaisi marraskuussa 1989 minun mielestäni oman magnum opuksensa eli ”Handle With Care” -albumin.

Nuclear Assaultin perustivat New Yorkissa basisti Dan Lilker ja kitaristi-vokalisti John Connelly, ensin mainitun saatua kengän kuvan persauksiin Anthraxin riveistä. Connelly toimi roudarina samaisessa ryhmässä, jossa heidän tiensä kohtasivat. Kaksikon saatua yhteiset musiikkikuviot käyntiin bändi tuli tunnetuksi hardcorea ja thrashia yhdistävällä mäiskeellä, ja albumit ”Game Over” ja ”Survive” lukuisten pikkujulkaisuiden kanssa loivat menestyksekästä pohjaa yhtyeelle. Ahkera bändi ei myöskään väheksynyt kiertueella olemisen merkitystä. Toki monia kiinnosti myös Lilkerin historia niin Anthraxin kuin legendaarisen S.O.D.:n jäsenenä.

Syy siihen, miksi viittasin ympäristöhuolen huippuunsa viemisestä, löytyy lyriikoiden lisäksi levyn kannesta, sillä kannessa kuvattu maapallo ja päälle lätkäisty levyn nimi ”Handle With Care” kertonee kaiken. Kansi on yksinkertaisesta ideasta huolimatta pysäyttävä sekä varsinkin yhtyeen punaisella logolla varustettuna varmasti huomion varastava.

Levyn avaava ”New Song” lähtee käyntiin tiukalla kitarariffillä, ja heti sen perään bändi lyö kaasun pohjaan. Ainoastaan kertosäkeessä hieman lasketaan kierroksia eikä siinäkään mitenkään merkittävästi. Connelly sylkee omaperäisellä kirkunallaan sanoja ihmisten kapeamielisyyttä ja rasismia vastaan. Kitaristi Anthony Bramanten viiltävän kitarasoolon ohella rumpali Glenn Evans paukuttaa vauhtia aivan omalla tyylillään. Kappaleen arvoa ei vähennä yhtään se, että sanoma on kolmekymmentä vuotta myöhemmin ihan yhtä ajankohtainen.

Toisena soiva ”Critical Mass” tekee huomioita ihmisen ahneudesta ja sen seurauksena saapuvasta tuhosta, jota kuvataan osuvimmin sanoilla ”The way we live we will destroy every other living thing, ’Til none are left except our race and then we will destroy ourselves”. Nuclear Assaultin yksi tunnusmerkkejä on ollut Lilkerin pinnassa soiva basso, eikä ”Critical Mass” tee siinä poikkeusta, vaan basso on miksattu niin pintaan, että potku on taattu. Biisissä on tarttuvuutta, ja hyvin helposti huomaa kertosäkeen soivan salakavalasti päässä tuon tuostakin.

”Inherited Hell” alkaa majesteettisen kuuloisella kitaramelodialla, mutta kauaa ei aikaa kulu, kun yhtyeelle tuttu kaahaus vie taas mennessään. Connelly tuntuu ladanneen vokaaleihin erityistä kiukkua, ja kyllähän pilatun maailman jättäminen tuleville sukupolville saattaa pistää sapen kiehumaan. Tarttuvassa kertosäkeessä hän laskee hieman äänen kireyttä ja käyttää harvemmin kuultua alarekisteriä.

”Surgery” mäiskii päin näköä varsinkin rytmiryhmän antaessa sellaista taustatukea, että ei paremmalla väliä, eivätkä kitarariffitkään ihan huonoimpia ole, joskaan eivät välttämättä niin omaperäisimpiäkään. Teksti on kyllä nimensä mukainen inhorealistinen kuvaus tietynlaisesta prosessista, jota ei ehkä voi kuvailla kauneusleikkaukseksi.

Riipivillä kitarakuvioilla maustettu ”Emergency” sahaa ylinopeutta, ja Connelly pauhaa sanoja kauan sitten karanneesta kohtuukäytöstä siihen tahtiin, että oma korva ei ehdi millään mukaan.

A-puolen päättävä ”Funky Noise” on jonkinlainen jamittelu, jossa kättä lyövät särökitara ja torvet. Ehkä se on yhtyeen kevennys kaikkien murheiden keskellä, mutta alle minuutin mittaisen häröilyn olisi voinut huoletta jättää vaikka pois.

B-puolen aloittava ”F# (Wake Up)” jatkaa levylle tuttua paahtoa, mutta väliosaan on saatu hieman koukkua, ja kyllähän ”wake up” -huuto jää väistämättä soimaan päähän. Paahdosta huolimatta kappale kyllä svengaa ihan omissa sfääreissään, ja biisiin on saatu sopivalla tavalla vaihtelevuutta. Tämän myötä kappale nousee omilla listoilla yhdeksi levyn huippuhetkistä.

Samoihin huippuhetkiin lukeutuu Evansin kannuilla aloittama ”When Freedom Dies”. Biisissä bändi laskee kierroksia, ja Nuclear Assault -asteikolla kappaleen tempo on jopa maltillinen. Vauhdin laskeminen tarkoittaa tässä yhteydessä helpommin omaksuttavaa sävellystä ja etten sanoisi jopa hittipotentiaalia.

Levyn toisena yli neljä minuuttia kellottavana kappaleena ”Search & Seizure” lienee itselleni levyn kappaleista se numero yksi, ainakin tänään. Mielettömän tarttuvat säkeistöt, Connellyn ”seizure”-huuto köpöllä tekstillä kruunattuna on aivan huikea kappale, joka pistää kyllä jalan vipattamaan ja propellin pyörimään.

Täysin samat tarttuvuuden kriteerit sopivat köpöä tekstiä lukuun ottamatta seuraavaan ”Torture Tactics” -biisiin, ja taidanpa sittenkin nostaa tämän kappaleen levyn avainbiisiksi tällä hetkellä. Kertosäkeen tarttuvuus ja jälleen Connellyn huuto nostavat pisteitä ihan omiin sfääreihinsä. Kappaleen lopussa kuullaan monelle heavybiisille tyypillistä uutisten yms. puhevirtaa, mutta merkittävä on lopussa kuultava ”the swastika is calling you”, joka on kuulemma The Blues Brothers -elokuvasta peräisin. Muuten kappaleen teksti toimii bändille tutussa viitekehyksessä.

”Mother’s Day” on lähes yhtä kuuluisa klassikko kuin Danzigin ”Mother”, ainakin tuon kappaleen nimen mukaisen päivän ajan. Basisti Lilkerin vokalisoima kappale on täyttä tavaraa koko kestonsa eli reilun puolen minuutin verran. En tiedä, millä nimellä moista kaahausta kutsuisi, joten parempi kuin jokainen kuuntelee sen itse.

Kokonaisuuden päättää levyn kenties tunnetuin kappale ”Trail Of Tears” – tunnetuin siksi, että kappaleen videoon saattoi joskus törmätä esimerkiksi Headbanger’s Ball -ohjelman tarjonnassa. Tarttuva riffi, pintaan miksatun basson kuljettama alku ja tarttuva säkeistö johdattavat varsinaisen helmen äärelle, joka lienee levyn yleisöystävällisin. Yletöntä kaahausta lukuun ottamatta kappaleessa ovat läsnä kaikki klassiset Nuclear Assault -ainekset, mutta mukana on myös harvinaisemmin kuultua akustista kitaraa, ja muutenkin sävellys oli yhtyeen siihenastisen tuotannon monisävyisin. Videon juoneen oli aikanaan nuoren rässärin helppo samaistua, ja kieltämättä lopun halauskohtaus teki rakkaudenkaipuussa kieriskelevän nuoren hevarin sydämessä säväyksen.

Valitettavasti ”Handle With Care” jää usein unholaan kaikessa kiukkuisuudessaan ja tiukkuudessaan, kun puhutaan alan klassikoista. Monille puritaaneille Nuclear Assault oli jo toki kaupallistunut tässä vaiheessa, mutta itselleni levy on aivan yhtä tärkeä kuin alkupään tuotantokin.

Yhtyeen annissa viehättää tietynlainen kaoottisuus ja kantaaottavuus. Bändi ei leikittele melodioilla eikä tuhlaa turhaan voimavaroja nyanssien tai hienouksien esille tuomiseen vaikka osaa niitäkin väläytellä tarpeen tullen. Pääasiallisesti homman nimi on kuitenkin pään takominen seinään. Merkille laittaisin Connellyn korkean ja kovan laulutyylin, Evansin omintakeisen rumpujen takomisen ja tätä tukemassa olevan Lilkerin basson. Yhtyeen antama lyyrinen kuva maailmasta ei ole kovinkaan ruusuinen, eikä tilanne ole tässä ajassa muuttunut mihinkään.

Livenä yhtye piiskasi hurjalla meiningillä, kuten esimerkiksi levyn kiertueelta julkaistulla videolta on havaittavissa, ja varsinkin yhtyeen Helsingin Lepakon keikasta liikkuu legendoja vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Valitettavasti yhtyeen ura kääntyi vakavaan syöksykierteeseen ”Handle With Caren” jälkeen, mutta se ei tämän yhtyeen kaupallisesti menestyneimmän albumin tehoa laske.