Kolmekymmentä vuotta kapinaa ja oman tien kulkemista – Lynyrd Skynyrdin ”The Last Rebel” juhlii tasavuosia

Oma tutustuminen Lynyrd Skynyrdiin tapahtui yhdentoista vuoden iässä ”Southern By The Grace Of God” -livelevyn myötä, joka oli äänitetty edellisvuoden niin sanotulla Tribute Tourilla, jolla kunnioitettiin kymmenen vuoden kulumista yhtyeen traagisesta hajoamisesta. Pienellä historiantutkimuksella selvisi, että kyseessä olikin ollut varsinainen badass -lauma, joille viski, naiset, tappeleminen ja rock olivat prioriteettilistalla aika korkealla ja jonka kynttilä paloi loppuun lento-onnettomuuden myötä. Pate Mustajärvi on sanonut, että Popedalla oli ”Harasoo” -levyn aikana päällä niin sanottu Alabama Boys -vaihe ja kyllähän Lynyrd Skynyrdin vaikutus kuuluu vahvasti esimerkiksi hienossa ”Whiskey” -kappaleessa.

1990 -luvulla yhtye palasikin kehiin uuden materiaalin kanssa ja vuonna 1991 julkaistu levy ”1991” pantiin toteutukseen samalla kokoonpanolla kuin tuo vuoden 1987 Tribute Tour, jossa alkuperäisen laulajan Ronnie Van Zantin oli korvannut hänen nuorempi veljensä Johnny Van Zant. Pari vuotta eteenpäin oli luvassa nyt juhlinnan aiheena oleva ”The Last Rebel” -levy, jossa ainoastaan rumpali Artimus Pyle oli jäänyt pois edellisen levyn kokoonpanosta. Pyle lähti tuumattuaan yhtyeellä olevan edelleen liikaa ongelmia päihteiden kanssa.

Nashvillessa heinäkuun ja joulukuun välillä 1992 äänitetyn levyn tuottajana toiminut Barry Beckett oli kitaristi Gary Rossingtonin mukaan oiva valinta, sillä hän tiesi miten pari vuotta aktiivisesti kiertäneestä bändistä saataisiin paras irti. Rossingtonin mukaan levy äänitettiin nopeasti ja lähes livenä, että bändin raaka soundi saataisiin taltioitua mahdollisimman hyvin. Itse en pidä viittä kuukautta kovinkaan lyhyenä aikana, mutta Rossington varmasti tietää paremmin.

Pääosa materiaalista on Rossingtonin, toisen kitaristin Ed Kingin ja Johnny Van Zantin kirjoittamaa, mutta myös ulkopuolisia apukäsiä oli paikalla. Cinderellasta tuttu Tom Keifer oli apuna lähinnä tekstipuolella ja 38 Special -yhtyeestä Donnie Van Zant löi lusikkaansa myös soppaan. 

Mielestäni Lynyrd Skynyrd ei ole huonoa levyä tehnytkään ja yhtyeen toinen reunionin jälkeinen levy ”The Last Rebel” on täynnä laadukasta materiaalia, mutta silti omissa kirjoissani klassikoiksi nousee vain ehkä kaksi biisi, jotka sattuvat olemaan kätevästi sijoitettu keskelle levyä sekä levyn viimeiseksi kappaleeksi. Nuo kaksi biisiä ovat nimikappale ”The Last Rebel” ja levyn päättävä ”Born To Run”. Lähellä oleviakin kyllä löytyy, kuten esimerkiksi ”One Thing” ja ja ”Outta Hell In My Dodge”.

Levyn avaava ”Good Loving’s Hard To Find” sisältää kaikkia klassisia LS -elementtejä lähtien rullaavasta kompista ja slide -kitarasta (joka on kansissa merkitty tietysti nimellä bottleneck). Mukana on torvisektiota ja Billy Powellin piano soi kuin paras kapakkapiano konsanaan. Nimensä mukaisesti kappale kertoo siitä, kuinka hyvää rakkautta on vaikea löytää, joten kannattaa tyytyä vaikka vähempäänkin. Van Zantin turvallinen ääni jakaakin isällisiä neuvoja, kuten esimerkiksi ”Money won’t make you happy baby and a perfect woman son’s gonna make you sad”.

”One Thing” on yksi levyn kohokohtia itselleni, varsinkin hyvän riffin, tarttuvan kertosäkeen ja erittäin hienon väliosan myötä.  Tarina on bändille hyvin tyypillinen, jossa katsotaan hetkeksi taakse nuoruuden tapahtumiin ja siitä tehdään paketillinen vaikutuksia, näkökulmia ja viisauksia nykyaikaan. Usein myös mukana suuri lasti kaihoa vanhoihin hyviin aikoihin ja vaikka yhtyeen kotikaupunki Jacksonville on lähes miljoonakaupunki, niin yleensä kaihoon on sekoitettu aimo annos maalaisromantiikkaa. Tuossa kaihossa on jännää myös se, että levyn ilmestymisen aikoihin esimerkiksi laulaja Johnny oli vain muutaman vuoden yli kolmekymmentä. Tekstillisesti lähimmäksi noita vanhojen aikojen haikailua ja osittain modernien aikojen vastustamista osuvat ”Can’t Take That Away” ja ”Kiss Your Freedom Goodbye”. Lainaukset ovat pitkiä, mutta niistä sanoma käy parhaiten esille ja osio ensin mainittua menee näin:

“They want to change somethin’ somewhere for everybody/ Right now a change ain’t what we need/ Just like my father’s father before him/ They held on with pride to everything they believed/ They can take god off our money but, in the end ’o ain’t it funny/ How were all gonna see him on the judgment day”.

“Kiss Your Freedom Goodbye” runoilee menneisyyden paremmuutta ja tulevaisuuden tuomaa tuhoa seuraavalla tavalla: 

I don’t read the paper, I don’t watch the news/ Life’s good in this small town, population 62/ Our bank ain’t been held-up since 1932/ Our doors are always unlocked but not for long I’m tellin’ you/ ’cause I know time’s are gonna change/ I know life will never be the same/ I see please tell me it ain’t so/ They’re all movin’ in surroundin’ me/ No place left to go/ My oh my you can kiss your freedom goodbye/ Used to have a small town drugstore/ Where old men liked to meet/ That store’s gone out of business/ They’re sellin’ drugs out in the streets/ The new kids like to spray paint/ They’ve got a lot to say/ Sure do have a way with words/ Taught me a few today”. Tämänkin biisin kohdalla on vaikea selittää, mutta biisi kuulostaa niin Lynyrd Skynyrdiltä kuin vain jokin voi kuulostaa.

“Best Things In Life” ja “South Of Heaven” kuvailevat sitä, että kuinka huolimatta siitä, että tarinoiden kaltaisena miehenä ei aina ole kovin helppoa olla, sillä kovalla työllä ansaitut asiat katoavat myös helposti. Periksi ei kuitenkaan koskaan anneta, sillä mikään hyvä ei tule ilmaiseksi ja lopussa kiitos odottaa. Molemmissa biiseissä on hyvä svengi ja ennen kaikkea antaisin levyllä suurta huomiota Rossingtonin, Kingin ja kolmannen kitaristin Randall Hallin kitaroinnille. Bändihän on aina ollut täynnä hyviä ja innovatiivisia kitaristeja, mutta heidän soiton elävyys ja rennon tarkka ote on ihan omaa maailmaansa, mihin ei moni yhtä tunnistettavalla tyylillä pysty.

Nimibiisi ”The Last Rebel” on kaikessa mahtipontisuudessaan hyvin visuaalinen kappale ja tarina miehestä, jonka kaikki ystävät ovat jo poissa, on helppo loihtia kuvina silmiensä eteen. Rossington myönsi, että yhtyeen edesmennyt vokalisti Ronnie Van Zant kummitteli mielessä, kun kappaletta kirjoitettiin. Biisissä on sellaista vanhojen aikojen henkeä, jolloin jokainen southern rock -bändi onnistui kirjoittamaan sydäntä riipiviä balladeja. Levyn toinen balladi ”Love Don’t Always Come Easy” on hyvin tyypillinen balladi kaikella mahdollisella tavalla, jopa jossain määrin tylsistyttävällä. Tarkoitan sitä, että siihen ei oikeastaan ole löydetty mitään näkökulmaa, mitä bändiltä ei olisi kuultu jo useaan kertaan tai jopa muiden esittämänä, eikä biisissä ole oikein minkäänlaista särmää. Saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, mutta on se silti ihan hieno biisi enkä minä sitä levyn soidessa jätä väliin. Ehkä minäkin olen siinä mielessä jokseenkin tylsä. Tästä biisistä tulee muuten mieleen sellainen pieni yksityiskohta, että Lynyrd Skynyrd on ainoa bändi, jolta jaksan kuunnella aika usein toistuvaa ”Lord” -sanaa. Jotenkin tämän yhtyeen kanssa se on hyväksyttävässä kontekstissa ja tavallaan ymmärrettävä heidän näkökulmastaan.

”Outta Hell In My Dodge” on nimestään lähtien omalla tavallaan iloinen ja veijarimainen kappale, jossa on duunarimaista taustaa ja loppumatonta kulkuriromantiikkaa. Tässä tapauksessa jälkimmäinen taitaa olla osittain pakon sanelema vaihtoehto, mutta sentään tilanne on se, että ”my freedom made of steel”. Biisissä on vastustamatonta imua ja varsinkin Powell pistää pianolla sellaista polkkaa, että oksat pois.

Levyn päättävä ”Born To Run” nappaa tiukasti otteeseensa jo ensimmäisestä rummunlyönnistä. Riffi on tiukka, kitarointi kauttaaltaan iskevää ja Van Zantin kertoma tarina miehestä, joka muistelee työntäyteistä menneisyyttä ja hitonmoista vaimoa, on yksinkertaisen mukaansa tempaava. Seitsemän ja puoli minuuttia kellottava teos on ei ole niinkään balladi, vaan tehokas hard rock -jytinä, jossa on monipuolisuutta ja se kasvaa sekä kiihtyy loppuaan kohti jokaisen soittajan iskiessä osaamistaan kehiin. Van Zantin laulusuoritus on myös sellainen, että tarinan uskottavuus ei ole kertaakaan koetuksella.

Erityisesti antaisin huomiota levyllä myös uskomattomalle Dale Krantz-Rossingtonin muodostamalle taustakuorolle, jossa on katujen ääntä, suurta gospel -kuoroa ja naisellista herkkyyttä sekä rujoutta samassa paketissa. Huolimatta Pylen aiemmin mainitusta lausunnosta, niin ”The Last Rebel” -levyllä yhtyeen maailma oli kuitenkin muuttunut niin, että viskistä ei paljoa laulella ja itse asiassa koko sana mainitaan levyllä vain yhden kerran ”Outta Hell In My Dodge” -kappaleessa. Yhtye on Suomessa tärkeä varmasti monelle, sillä ”The Last Rebel” saavutti korkeimman listasijoituksen juuri Suomessa. Itselleni Lynyrd Skynyrd on erittäin tärkeä bändi ja täytyy myöntää, että joskus täytyy olla tarkkana koska sitä kuuntelee, sillä aika nopeasti bändin tahtiin alkaa maistamaan viskin suussaan. No, bändiä lainatakseni voin usein todeta, että ”no regrets, I did my best”!