Kolmekymmentä vuotta rockin juhlaa – Helteinen Sweden Rock Festival 2023 antoi kaiken ja enemmän! Osa II

Sweden Rock Festival 2023 näytti etukäteen paperilla monella tapaa lupaavalta; paljon hyviä bändejä, kruunu oli halpaa, loistavat säät ja festivaalikin oli jälleen loppuunmyyty. Onneksi lupaavuus ei jäänyt pelkälle paperille, sillä festivaali lunasti kaikki odotukset ja antoi paljon enemmän. Toki yleisön joukosta kuului myös kritiikkiä ja sekin on ihan ymmärrettävää. Festivaali on kasvanut viime vuosien aikana ja isompien pääesiintyjien myötä myös yleisökapasiteettia on lisätty. Isommat nimet yleensä tarkoittavat muutoksia festivaalirakenteessa sekä ohjelmistollisesti että myös esimerkiksi alueen pohjaratkaisujen myötä. Huolimatta siitä, että aluetta on laajennettu huisisti vuosien aikana, niin kieltämättä alue oli esimerkiksi Iron Maidenin aikana niin tukossa, että liikkuminen oli välillä hankalaa. Itse en kokenut sitä hankaluutena, sillä kyllä muiden bändien aikana oli sujuvasti tilaa. 

Sää todellakin suosi, sillä yhtään sadetta ei tullut ja aurinko rokkasi koko festivaalin ajan. Tosin pölyn ja hiekan määrä oli uskomaton ja tuntuu kuin olisin syönyt hiekkaa kiloittain. Tuuli viilensi ilmaa, mutta samalla valitettavasti vaikutti lavojen soundeihin monen bändin kohdalla.

Palvelut pelasivat loistavasti ja lähes kaikkea oli saatavilla monipuolisista ruokakojuista aina lonkerobaariin asti. ihmiset olivat iloisia sekä ystävällisiä ja itseni kohdalle ei suuresta yleisömäärästä huolimatta osunut edes pahemmin jonottamisia. Jopa shuttle-bussitkin kulkivat melkoisen vaivattomasti. Toki kuskit olivat välillä aivan hukassa reitiltä, mutta se kuuluu jo vähän asiaan. Henkilökunta oli äärimmäisen mukavaa ja jopa poliisinkin näin laittavan tanssiksi hard rockin tahtiin.

Yleisöä oli ympäri maailmaa ja ihmisten leppoisuus oli jälleen valttia. Itse tutustuin moniin uusiin ihmisiin aina Tokiosta Tampereelle ja kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä. Kyllähän festivaalin yleisön keski-ikä on melkoisen korkea, mutta onneksi mukana oli myös uutta sukupolvea. Tänä vuonna aiemmasta poiketen juhlittiin täysillä jo keskiviikosta lähtien eikä bändejäkään peruutettu, joten vuoden parasta viikkoa ja Sweden Rockin kolmenkymmenen vuoden uraa juhlittiin täysin palkein.

To 8.6.

Aamulla tajusin herätessäni, että tästä tulee pitkät helteiset neljä päivää. Keuhkoista sai rykiä pölyä ja hiekkaa koko sielun voimin. Hotellin aamupalalla kannullinen mehua oli pieni alkumaistiainen, jolla sai vähän keuhkoja liuotettua. Ronnebyn majapaikasta oli lyhyt matka bussin lähtöpisteelle ja näytettyäni kuskille bussiranneketta hän vastasi, että ”I don’t care, I just drive” ja näin olimme löytäneet heti samanhenkisen asenteen. Bussimatka festarialueelle sujui edellistä yötä paremmin, jolloin teimme parikin ylimääräistä mutkaa. Tutustuin matkalla oikein mukavaan ruotsalaiseen isään sekä tyttäreen ja totesimme molemmat kuinka hienoa, että uusi sukupolvi on kiinnostunut edelleen meidän ikääntyneempien jutuista. 

Bussin kaartaessa oli pakko pistää vipinää buutseihin, että ehti katsomaan Korpiklaania, joka oli tänä vuonna ainoa sinivalkoisia värejä edustanut akti. 

Itselleni Korpiklaani ei ole ollut kauhean läheinen bändi, vaikka minulla ei ole mitään negatiivista sanottavaa heistä ole ollut. Olin antanut itseni ymmärtää, että bändin meiningillä on vientiä maailmalla, mutta Ruotsi ja varsinkin esiintyminen päivällä klo 12.30 oli mysteeri. Mahdollinen huoli oli turha, sillä Sweden Stagen eteen oli kokoontunut melkoinen määrä ihmisiä juhlistamaan bändin pitoja. Niiden biisien aikana mitkä ehdin nähdä, niin jengi oli ihan pähkinöinä tanssien, kädet heiluen ja mukana laulaen. Itsekään en ihan kaikkia sanoja ymmärtänyt, joten musiikki on todellakin kansainvälinen kieli. Siinä meni hevirokissa epätyypillisempien soittimien kuten viulun ja haitarin säestyksellä rokkaavat polkat, kansanmusiikit ja mitkä lie tyylit, näiden myötä juhlien tunnelman kohotessa jo puolen päivän jälkeen ihan omiin sfääreihinsä. Tokihan iloluonteiseen ja tarttuvaan karkelointiin on helppo mennä mukaan ja Korpiklaani hoiti hommansa oikein upeasti. 

Korpiklaanin kanssa samaan aikaan U.D.O. – yhtye piti nimmarinjakotilaisuutta päälavan läheisyydessä. Jengiä oli niin hitosti, että ei olisi millään ollut aikaa odottaa nimmareita, joten tyydyin vain karjaisemaan yhtyeelle, että ”are you having a fucking party out there”? Itse herra Dirkschneider ei huutoa kuullut tai halunnut kuulla, mutta yhtyeen rumpalina toimiva poikansa Sven kyllä nauroi ja näytti peukkua. 

Nimmarisession jälkeen olikin ikävä päällekkäisyys, kun ruotsalainen death metal – jyrä The Crown ja hard rockin kuumimpia leidejä oleva Lita Ford soittivat samaan aikaan. 

Aloitin Lita Fordilla, jonka aikaisemmat keikat Sweden Rockissa ovat olleet hyvin vaihtelevan tasoisia. Edellinen keikka oli kuitenkin hyvä ja lupa oli odottaa vähintään yhtä hyvää, sillä Fordilla oli tällä kerta kaikkisen loistava bändi taustallaan. Rytmiryhmässä oli rummuissa legendaarinen Bobby Rock sekä Ruotsista Yhdysvaltoihin siirtynyt ja aikaisemmin muun muassa Lizzy Bordenin riveissä soittanut basisti Marten Andersson. Diggaan jälkimmäisen tyylistä ja olemuksesta suuresti, sillä hän on alati hymyilevä ja sellaisen hyvin leppoisan oloinen heppu. 

Kitaristi Patrick Kennison on ollut Fordin mukana pidempään ja olen YouTuben kautta seuraillut miehen omia videoita.

Lähtöasetelma oli siis hyvä ja vielä kun aloitusbiisinä suuren liekeillä koristetun Lita Ford -taustakankaan edessä oli ”Gotta Let Go” loistavalta ”Dancin’ On The Edge” -levyltä. Lita näytti oikein vetävältä valkoisessa asussaan ja kokonaisuuden kruunasi hänen nimellään koristeltu punainen BC Rich -kitara. Homma kuulosti hyvältä, joskin selvästi Litan ääni ei ollut enää ihan parhaassa terässä. Tämä kävi selväksi keikan myötä enemmänkin ja esimerkiksi hieno ”Back To The Cave” -biisi meni melkein kuiskaamalla. Muutenkin bändi olemus oli jotenkin laiska ja löysä, vaikka yleisö kannusti huutamalla ”Lita, Lita”. Kyseisen biisin aikana myös oma selkärankani napsahti, sillä biisistä esitettiin noin viidentoista minuutin versio, johon sisältyi yleisönlaulatusta ja loputtomalta tuntuvia soolo-osuuksia. Palasin vielä katsomaan äärettömän kauniin ”Close My Eyes Forever” –biisin, jonka Lita soitti poliisinhattu päässä kaksikaulaisella kitaralla. Viimeistään tässä kävi selville äänen säästeliäisyys ja itse asiassa kitaristi Kennison lauloi oikein pätevästi Ozzy Osbournen osuudet. No yhtä kaikki, onhan Litan näkeminen aina kuitenkin kova juttu, jonka kitara soi vahvana edelleen. Hän on aito vanhan liiton rocktähti, joka on nähnyt elämässään yhtä sun toista. 

Lita Fordin kanssa samaan aikaan meuhkannut The Crown ei sitten säästellyt mitään. Hurjassa vedossa oleva kvintetti rynkytti menemään hurjalla tahdilla ja varsinkin vokalisti Johan Lindstrand on itselleni yksi kovimpia death metal -ärjyjiä. Hiukset menettäneen herran ääni oli kuitenkin timanttia eikä Simsonin kohtalo osunut hänen kohdalleen. 

Ärjystä meiningistä huolimatta kundeilla tuntui olevan hauskaa ja hymyt vilahtelivat tuon tuosta. Valitettavasti viime vuonna bändistä pois jättäytynyt basisti Magnus Olsfelt ei luonnollisestikaan ollut paikalla, mutta ei hänen korvaajansa Mattias Rasmussen huono ollut suinkaan. Olin suuri Olsfeltin soittotyylin diggari, mutta hyvin näinkin mentiin. Paahtavassa helteessä rokkaavaa deathia veivannut bändi oli varmasti keikan jälkeen ihan nesteissä, sillä sen verran antaumuksellisesti bändi antoi kaikkensa. Huolimatta siitä, että en onnistunut kuulemaan lempibiisejä ”Under The Whip” ja ”Deathrace King”, niin kyllä bändillä paiskottavaa silti riitti ja esimerkiksi ikiklassikko ”Death Explosion” sekä uudempi ”Iron Crown” lanasivat kyllä takuuvarmasti. Uuh, olin puhdistautunut.

Seuraavaksi olikin jälleen päällekkäisyyksiä luvassa, kun samaan aikaan soivat Katatonia, British Lion sekä Lita Fordin nimmarisessio. Katatonian alakuloisuus olisi ollut tavallaan kiva nähdä päivänvalossa festivaalin toiseksi suurimmalla lavalla, mutta toisaalta taas ei. Onneksi British Lion teki päätöksen puolestani, sillä jäin heihin kiinni. Bändi, joka tunnetaan Iron Maiden Steve Harrisin sivuprojektina, olikin paljon kivempi kuin pelkkä väsynyt sivuprojekti ja olihan kiva nähdä Harris välillä pienemmällä lavalla.

Aluksi British Lionin homma vaikutti yllättävän amatöörimaiselta, kun alkunauhan soidessa kitaristi kokeilivat kitaroitaan ja vokalisti Richard Taylorinkin kokeili vielä mikin toimivuutta. Kieltämättä ensimmäisen biisin aikana oli hämmentynyt olo, kun seurasi Harrisia; mies juoksi lavalla ja jalka nousi monitorille aivan kuten sen ainoan toisen bändin kanssa, jossa olen hänet nähnyt. Ihan niin lähelle lavaa en päässyt, jotta olisin nähnyt, että oliko bassokin se sama sininen, jonka kanssa hänet näin ensimmäisen kerran lapsena. Soundit eivät bändillä mitkään ihan parhaat olleet ainakaan alussa, sillä tuuli sotki niitä ja välillä tuntui, että kitarat toimivat vain puolella teholla eikä se johtunut soittajista. Bändin biisit kuulostivat kuitenkin hyviltä ja leppoisan oloista bändiä olisi seurannut pidempäänkin. Täytyy toivoa, että onnistun yhyttämään bändin tositoimissa klubimaisissa olosuhteissa. Laulajan Taylor oli hyvä, joskaan ei erityisen karismaattinen. Hän tiedosti bändinsä aseman ja välispiikeissä kertoi, että keitä he ovat ja mistä biisinsä kirjoittavat. Bändin tietynlaisesta rauhallisuudesta johtuen pistikin erityisesti korvaan hauskalla tavalla sivistyneen oloisen Taylorin huuto, että ”Every fucking hand in the air”. Parin vuoden takaiselta ”The Burning” -levyltä soitetun ”Spit Firen” ja ensimmäisen levyn ”Chosen Onesin” sekä ”Us Against The Worldin” jälkeen oli aika matkaa jatkaa. Pois kävellessä mietin, että miltä tuntuisi olla rumpali bändissä, jonka basisti on Steve Harris?

British Lionin keikasta jäi niin hyvä fiilis, että päätin olla masentumatta Katatonian tahtiin ja suunnata sen sijaan suoraan Lita Fordin syliin. No ei ihan mennyt kuin unissa, sillä lähes masennus seurasi tästäkin valinnasta. Hölmö minä, sillä kyllähän minun olisi pitänyt tajuta, että asiat ovat muuttuneet. Jos on noin kymmenen tuhatta ihmistä enemmän kuin takavuosina, niin nimmarijonotkin ovat pidentyneet. Tovin seurasin bändin hyväntuulista kynän heiluttamista, vaikka en enää kerännytkään niin paljon rohkeutta, että olisin Litalle ulvonut rakkauttani. 

Lita Fordin nimmarin yhteiseen kuvaamme sain lopulta myöhemmin eri reittiä ja iso kiitos siitä ystävälle. Syy miksi en itse jäänyt odottamaan Fordin hehkeää läsnäoloa, löytyy Saksasta. Päälavalla alkoi nimittäin ryskäämään vähemmän hehkeä U.D.O.

Olipa hienoa nähdä pitkästä aikaa nimenomaan U.D.O. eikä pitkään Dirkschneider -nimellä toiminut versio, joka keskittyi pelkästään Acceptin versiointiin. Bändi oli kuitenkin saanut lisää Accept-verta riveihinsä, kun basisti Peter Baltesin pesti vakinaistettiin. Muutenkin oli mahtavaa nähdä yhtyeellä perusasiat kunnossa eli hitonmoinen Marshall -rivistö rumpujen molemmin puolin. Kaiken kruununa taustakangas, jossa luki yksinkertaisesti ”Heavy metal” (ja Udon syntymävuosi). Keikka alkoi yhtyeen debyyttilevyn nimikappaleella ”Animal House” ja samalla valkeni itsellekin, että nyt heitetään volttia. Samalta levyltä soitettiin vielä ikisuosikkini ”Go Back To Hell” ja legendaarinen ”They Want War”. Muistaisin viimeisimmän biisin kohdalla, että yhtyeen entinen kitaristi Mathias Dieth soitti alun kitaraosuuden itse, mutta nyt se tuli nauhalta. Ikävä kyllä oma lempialbumini ”Mean Machine” jätettiin edelleen koskemattomaksi. Yhtyeen nelosalbumin nimibiisi ”Timebomb” vei ajatuksissa takaisin yli kolmenkymmenen vuoden päähän ja Hämeenlinnaan, jolloin yhtye tuoreeltaan paukutti samaa biisiä. Eipä ihan heti tullut silloin mieleen, että vuonna 1990 sydänkohtauksen saanut Udo rääkyisi väkevästi sirkkeliäänellään vielä vuonna 2023. ”Metal Never Dies” -biisin aikana yleisöä vähän huudatettiin ja huolimatta alkuiltapäivästä, niin kyllähän siihen huudatukseen oli helppo yhtyä. Baltes oli loistava ja vuosikymmenen bändissä soittanut kitaristi Andrey Smirnov oli yhtä hymyä. 

Toinen kitaristi Dee Dammers jäi itselleni hieman etäiseksi, vaikka kyllä hänkin esimerkiksi lauloi taustoja. En tiedä mikä on rumpali Sven Dirkschneiderin arvostus alan piireissä, mutta mielestäni hän oli oikein vakaa takoja kapuloita pyöritellen. Täytyy vielä erikseen mainita tarttuva ”Independence Day” ja hieno puoliballadi ”I Give As Good As I Get”, jonka aikana herkistyin niin, että olisipa ollut joku, jota halia ja pusia. Runsaan yleisön kerännyt keikka oli kerta kaikkiaan hyvänmielen annos sitä ehtaa itseään! Toivottavasti tapaamme yhtyeen kanssa sisätiloissa mahdollisimman pian.

U.D.O.:n jälkeen olisi ollut Kamelot, mutta U.D.O. jylläsi vielä kropassa siihen tahtiin, että oli pakko vähän laskea kierroksia. Niinpä päätin rauhoittua hetken aikaa Christone Kingfish Ingramin bluesin tahtiin. Tämä olikin oikein hyvä ratkaisu, sillä Ingramin johtama kvartetti soi oikein sielukkaasti ja herra itse oli oikein oiva kapellimestari hienon soiton ja laulun myötä. Hänen käsissään kitara totteli niin hempeämpiä otteita kuin voimalla päästettyjä sooloja. On myönnettävä, että ennen tätä lyhyttä kohtaamista herran tekoset ovat olleet minulle täysin pimennossa, mutta tein itselleni lupauksen tutustua tarkemmin. 

Syy lyhyeen kohtaamiseen Ingramin kanssa oli samaan aikaan teltassa Pistonhead Stagella soittanut ruotsalainen Liar Thief Bandit. Olin tutustunut bändiin vain yhden biisin verran festivaalin sivuston kautta, joten parempi ottaa heti löysät pois livenä. Perhana, tämä oli täysin oikea valinta, sillä bändi oli yksi koko festivaalin iloisimpia yllätyksiä. 

Nuorta energiaa pursuavaa trioa olisi helppo verrata ruotsissa jo isompiin nimiin, joihin yleensä liittyy Nicke Andersson. Siinä olisi mahdollisuus, mutta ei kaikki ole aina niin mustavalkoista. Rock ’n’ roll power, hihkaisin mielessäni bändiä seuratessa. Tarttuvia riffejä ja melodioita yhdistettynä tiukkaan soittoon, niin harvoin sellaisella konseptilla metsään mennään. Gibson Explorerin varressa heilunut kitaristi-laulaja oli oikein mainio, kuten myös rytmiryhmä taustalauluineen. Täytyy myös huomioida, että bändi ei voi olla huono, jos se osaa sovittaa omaan biisiinsä täysin sujuvasti pätkän Kissin ”Detroit Rock Cityä”. Bändi ei spiikeissä liiemmin biisien nimiä ilmoitellut, mutta se ei karismaa poistanut ja näin ollen suosittelen vahvasti tsekkaamaan bändin!

Seuraavaksi oli Langosin vuoro eli tuon se on rasvassa uppopaistettu taikinalettu, jonka päälle laitetaan erilaisia täytteitä. Kerran aikaisempina vuosina ostin pihiyksissäni pelkällä suolalla päällystetyn. Se ei oikein skulannut. Nyt tein harkitsevamman valinnan ja samalla oli hyvää aikaa tsekata päälavalla roiskiva Gojira. Itselleni oli kieltämättä yllätys, että he olisivat jo sen kokoluokan bändi, että noin hyvä slotti irtoaisi. En tarkoita siis, että bändi olisi huono. En vain tiennyt. Eihän se huono tokikaan ole, mutta minulle se ei vain syystä tai toisesta tahdo aueta eikä se tehnyt sitä tälläkään kertaa. Olihan se näyttävän näköistä konfettisateineen sekä liekkeineen ja pidän kyllä vokalisti Joseph Duplantierin äänestä, mutta jokin tökkii. Ehkä olen sittenkin hieman suoraviivaisemman ulosannin ystävä. Paljon bändillä kuitenkin tuntui ystäviä olevan ja se on hienoa. En toivo bändille mitään muuta kuin hyvää. 

Samalla tuli tsekattua Mikkey Deen nimmarijakotilaisuus, mutta se oli sellaista liukuhihnameininkiä, että ei huvittanut edes yrittää jonottaa. 

Rock Stagella aloitti Wolfmother ja olen sen jotenkin aina aiemmin missannut, joten nyt oli oiva paikka revanssille. Kieltämättä olin ensin hämilläni ja sitten otettu siitä, että en ole varmaan koskaan parinkymmenen vuoden Sweden Rockin ”urallani” nähnyt kenenkään bändin esiintyvän Rock Stagella niin pelkistetysti. Hitot siitä, kun homma toimii! Laulaja-kitaristi Andrew Stockdale vei suurimman huomion ja vieläkään en ole ihan varma, että diggaanko hänen ääntä kympillä vai ärsyttääkö se ajoittain. No, kaikesta huolimatta hän on omalla tavallaan vangitseva keulakuva eikä häntä voi jättää huomioimatta, tykkäsi tai ei. Herran SG soi komeasti ja muu bändi osasi kaikesta karuudesta huolimatta täyttää jääneen tilan, joten bändi soi eheästi kokonaisena koko ajan. Keikan alusta olin tunnistavinani ainakin kappaleet ”New Moon Rising” ja ”Woman” -biisit, joista ainakin jälkimmäisen tuntui tunnistavan moni muukin. Bändistä jäi sekalainen, mutta pääosin hyvä kuva ja seuraavaksi otan heidän levytetyn materiaalin tutkinnan alle. 

Wolfmotherin kanssa samaan aikaan soitti Sweden Stagella Myrath. Jos Wolfmother oli askeettisin näkemäni bändi omalla lavallaan, niin Myrath taas taisi olla vastapainoksi näyttävin bändi, jonka olen heidän lavallaan nähnyt. Tulta ja suorastaan tulitaiteilijoita riitti, lavasteet olivat näyttävät ja musiikki mahtipontista. 

Kaikesta näyttävyydestä huolimatta bändi ei minua musiikillisesti juurikaan sytyttänyt ja pisteitä laski vokalisti Zaher Zorgatin välispiikit, jotka olivat täynnä kliseitä muun muassa sisäisen voiman löytämisestä jne. Myönnän silti, että hän oli hyvin vilpittömän oloinen puheissaan ja hän tuntui aidosti olevan kiitollinen Sweden Rockin heille aikaisemmin suomille mahdollisuuksille. Yleisökin tuntui olevan kovasti innoissaan, joten noita välispiikkejä lukuun ottamatta ei minulla pahaa sanottavaa.

Sitten piti olla vuorossa illan väsynein hetki Europea odotellessa eli Deep Purple vetämässä uusia biisejä luullessaan olevansa ajan hermolla ja siihen päälle ”Smoke On The Water”. Voi helvetti, että olin väärässä! Jos keikka alkaa ”Highway Star” -biisillä ja se rullaa eteenpäin täysin vastustamattomasti, niin illan väsynein hetki oli hyvin kaukana. En ole toviin bändiä nähnyt ja siihen verrattuna vokalisti Ian Gillan oli ehkä selkeimmin ryhmän eniten ikääntynyt, mutta en huomannut äänessä suurempia vikoja. Niistä on muistaakseni puhuttu jo useita vuosikymmeniä, mutta ihan hyvin homma hoitui ja esimerkiksi ”Into The Fire” -biisissä herra päästi kunnon kirkunat kehiin. 

Rytmiryhmänä basisti Roger Glover ja rumpali Ian Paice olivat iättömän tyylikkäitä vieno hymy kasvoillaan. Koskettimien ja pianon takana ahkeroinut Don Airey oli soittonsa kera erittäin näkyvässä roolissa ja miehen soolo ennen hienoa ”Perfect Strangers” -biisiä sisälsi ruotsalaisten riemuksi muun muassa pätkän Abban ”Dancing Queen” -biisiä. Huolimatta siitä, että pidin kovasti aiemman kitaristin Steve Morsen soitosta, niin kyllä uusi kitaristi Simon McBride oli selvästi tuonut yhtyeeseen nuorekasta virtaa ja soitto soi hienosti, vaikka ”Uncommon Man” -biisin alkuvingutus meinasi räjäyttää koko pään.

Itselleni yksi koko keikan huippuhetkiä oli ”When A Blind Man Cries”, jonka soolon aikana herkistyin niin, että kyyneleiltä ei voinut välttyä eikä halulta pusia ja halia jotakuta. Keikan settilista oli kokoelma 2000- ja 70-lukua ”Perfect Strangersin” ja ”Anyan” ollessa ainoat poikkeukset. Encret saatettiin loppuun bassosoolon kautta ”Black Night” -biisillä ja yhtyeen keikka oli kokonaisuudessaan vähäeleinen, mutta hyväntuulinen. Jos tämä jäi viimeiseksi kohtaamiseksi bändin kanssa, niin hyvät muistot jäivät. 

Deep Purplen jälkeen Rock Stagella olivat vielä heidän ruotsalaiset opetuslapset eli maan menestynein hard rock -bändi Europe. 

Heidän keikka ei lähtenyt ihan yhtä rullaavasti käyntiin, vaikka ”Walk The Earth” ihan hieno biisi onkin. Koruttomalla lavalla ei ollut soittajien lisäksi kuin pari kaiutinta, mutta yhtyeen ikonen logo sentään loisti suurena. Toisena tullut ”Seven Doors Hotel” muutti tilannetta ja laulaja Joey Tempestin mikrofoniteline pyöri kuin vanhoina hyvinä aikoina. Muut soittajat eivät liiemmin tuosta heilumisesta tunnu välittävän, mutta Tempest jaksaa ottaa lavaa haltuun ja kontaktia yleisöön.

”Rock The Night” sai jenginkin laulamaan ja ei niin yllättäen ”Final Countdown” -levy oli settilistassa aika hallitseva ja siitä taidettiin soittaa noin puolet. Itselleni keikan kohokohdat olivat harvemmin kuullut ”Wings Of Tomorrow” -levyn biisit ”Scream Of Anger” ja levyn kannessa olevan kotkan edessä soitettu ”Stormwind”, vaikka ei keikkaan itselleni varsinaista heikkoa hetkeä sisältänyt. Pidän kovasti yhtyeen 2000-luvun materiaalista, vaikka ehkä ne suurimmat suosikkini setistä puuttuivatkin. Varsinainen keikka päättyi menevän ”Ready Or Not” -biisin jälkeen soitettuun ”Superstitious” -biisiin, johon vähän sotkettiin mukaan yhtyettä inspiroinutta Whitesnakea pätkällä ”Here I Go Again” -biisiä. Tässä vaiheessa omat jalat alkoivat sanoa soromnoo ja lähdin kamppailemaan paikasta bussissa. Oletan, että encoreissa tuli vielä ainakin se yhtyeen isoin hitti. Bändin keikka oli oiva lopetus mainiolle illalle ja tällä kertaa bussikin osasi viedä oikeaan paikkaan. 

Kuvat:

Kenneth Alex

Michael Lindström (The Crown, U.D.O., Wolfmother)