Kolmekymmentä vuotta rockin juhlaa – Sweden Rock Festival 2023 antoi kaiken ja enemmän! Osa I

Sweden Rock Festival 2023 näytti etukäteen paperilla monella tapaa lupaavalta; paljon hyviä bändejä, kruunu oli halpaa, loistavat säät ja festivaalikin oli jälleen loppuunmyyty. Onneksi lupaavuus ei jäänyt pelkälle paperille, sillä festivaali lunasti kaikki odotukset ja antoi paljon enemmän. Toki yleisön joukosta kuului myös kritiikkiä ja sekin on ihan ymmärrettävää. Festivaali on kasvanut viime vuosien aikana ja isompien pääesiintyjien myötä myös yleisökapasiteettia on lisätty. Isommat nimet yleensä tarkoittavat muutoksia festivaalirakenteessa sekä ohjelmistollisesti että myös esimerkiksi alueen pohjaratkaisujen myötä. Huolimatta siitä, että aluetta on laajennettu huisisti vuosien aikana, niin kieltämättä alue oli esimerkiksi Iron Maidenin aikana niin tukossa, että liikkuminen oli välillä hankalaa. Itse en kokenut sitä hankaluutena, sillä kyllä muiden bändien aikana oli sujuvasti tilaa. 

Sää todellakin suosi, sillä yhtään sadetta ei tullut ja aurinko rokkasi koko festivaalin ajan. Tosin pölyn ja hiekan määrä oli uskomaton ja tuntuu kuin olisin syönyt hiekkaa kiloittain. Tuuli viilensi ilmaa, mutta samalla valitettavasti vaikutti lavojen soundeihin monen bändin kohdalla.

Palvelut pelasivat loistavasti ja lähes kaikkea oli saatavilla monipuolisista ruokakojuista aina lonkerobaariin asti. ihmiset olivat iloisia sekä ystävällisiä ja itseni kohdalle ei suuresta yleisömäärästä huolimatta osunut edes pahemmin jonottamisia. Jopa shuttle – bussitkin kulkivat melkoisen vaivattomasti. Toki kuskit olivat välillä aivan hukassa reitiltä, mutta se kuuluu jo vähän asiaan. Henkilökunta oli äärimmäisen mukavaa ja jopa poliisinkin näin laittavan tanssiksi hard rockin tahtiin.

Yleisöä oli ympäri maailmaa ja ihmisten leppoisuus oli jälleen valttia. Itse tutustuin moniin uusiin ihmisiin aina Tokiosta Tampereelle ja kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä. Kyllähän festivaalin yleisön keski-ikä on melkoisen korkea, mutta onneksi mukana oli myös uutta sukupolvea. Tänä vuonna aiemmasta poiketen juhlittiin täysillä jo keskiviikosta lähtien eikä bändejäkään peruuttanut, joten vuoden parasta viikkoa ja Sweden Rockin kolmenkymmenen vuoden uraa juhlittiin täysin palkein. 

Keskiviikko 7.6.

Logistisista syistä johtuen keskiviikon aloittajat jäivät väliin, joista erityisesti Deathstarsin, Jinjerin ja Dynaztyn missaaminen harmitti. Ikävää oli myös huomata alueelle tullessa ikirokkari Ericin loistavan rokkirelekaupan jääneen tänä vuonna kojujen valikoimista pois.

Ensimmäinen tulille päässyt bändi oli ruotsalainen death metal -legenda Grave, joka vuosi sitten perui keikkansa, mutta nyt paahdettiin täysillä. Jälleen nimensä vaihtanut Blåkläder Stage oli kerännyt eteensä yllättävän mittavan yleisön ja en tiedä oliko siinä syytä, mutta Grave oli huomattavasti virkeämpi kuin muutamalla edellisellä näkemälläni keikalla. Näkyvän tauskankaan ja bändin logoilla varustettujen Ruotsin lippujen edessä tykittäneeltä bändiltä en ehtinyt nähdä kuin pari biisiä, mutta varsinkin bändin soundit olivat murskaavan voimakkaat. Kitaristi-laulaja Ola Lindgren ei ole koskaan ollut mikään hymypoika eikä kovin aktiivinen esiintyjä, mutta murista hän perhana vie osaa. Lavalla liikkeestä lähinnä huolta pitivätkin basisti Tobias Cristiansson ja kitaristi Mika Lagren, jotka molemmat ovat vaikuttaneet bändissä jo yli vuosikymmenen. Auringonpaiste ei lainkaan laskenut tunnelmaa, vaan sopi oikein mukavasti kalmakatkuisen örinän päälle. 

Graven jälkeen oli hyvä siirtyä Rock Stagelle, jossa oli luvassa myös death metalin kanssa flirttailua ja yhtä thrashin suurimmista nimistä eli Testament. Päällikkö Chuck Billyn johdolla joukkue roiskaisi äärettömän hyvän setin sekoitusta uutta ja vanhaa materiaalia. Huolimatta siitä, että Billylla ei ollut kuuluisaa nahkaliiviä, jossa lukee ”Chief” eikä yleensä käyttämää mikkitelineen puolikasta, jolla taittui ilmakitarakin loistavasti, niin 60 -vuotiaan Billyn raspimainen laulu oli edelleen täyttä terästä. 

Itse asiassa koko bändi oli huikeassa vedossa. Suuri harmitus oli, että legendaarinen Dave Lombardo on ainakin tältä kiertueelta astunut sivuun yhtyeen riveistä. Häntä (jälleen) paikanneen lapsenkasvoisen Chris Dovasin soiton seuraaminen oli sinällään hauskaa; hänen soitossaan ei ollut ihmeemmin voimaa ja ikään kuin poika olisi heitetty isojen liigaan, mutta tekniikkaa ja taitoa oli senkin edestä ja hienosti hän loi pohjan bändin soitolle. Toisaalta rytmiryhmän toinen osapuoli Steve Di Giorgio on sellainen velho basson varressa, että ei siinä rumpalina ihan kuka tahansa heppu pärjäisikään. 

Jo keikan avanneesta ”Rise Up” -biisistä yhtyeen meno oli pelkkää juhlaa. Valitettavasti yleisön puolella oli vahvasti tilaa kulkea, mutta ei se bändiä tuntunut haittaavan. Setin idea tuntui olevan kattaa lyhyesti bändin kaikki vuosikymmenet ”D.N.R.”– ja ”3 Days In Darkness” -biisien ”The Gathering” -levyltä ollessa ainoat 90-lukua edustaneet biisit. Yllättäen jopa ”aina soitettu” ”Electric Crown” oli jätetty sivuun. Oma suosikkijäseneni Billyn ohella on kitaristi ja yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen Eric Peterson, sillä hän tuntuu hengittävän soittamista sekä esiintymistä joka solullaan ja sitä on äärettömän mahtavaa seurata. 

Toisaalta myös juuri kiertueelle mukaan ehtinyt soolokitaristi Alex Skolnick on sellainen soittaja, joka suorastaan pakottaa katsojan seuraamaan hänen soittoaan. Toisena soitetun ”The New Order”-biisin riffistä lähtien pakko oli naulata välillä silmät hänen tekemisiinsä. Bändin etu on siinä, että esitettävä materiaali on laadultaan tasaista vuosikymmenestä riippuen eikä settiin näin ollen synny minkäänlaisia suvantokohtia. Omat huippuhetkeni olivat ”Practice What You Preach” sekä ”Over The Wall”, jonka aikana Billy ei enää kehottanut yleisöä kiipeämään aidan yli kuten yhtyeen ensimmäisellä näkemälläni Sweden Rock -keikalla vuonna 2004. Vuodet eivät ole lainkaan näkyneet bändissä ja olipa mainiota jälleen nähdä yhtye iskussa!

Vartin tauon jälkeen ensimmäistä kertaa Sweden Rockin historian aikana päälava Festival Stage korkattiin jo keskiviikkona ja tämän kunnian sai festareilla useasti aikaisemminkin soittanut Def Leppard. Huolimatta siitä, että olen aina jollain tavalla diggaillut bändiä, niin se on samalla ollut vähän liian lällyä. Vaan nyt oli heitettävä kaikki ennakkoasenteet roskiin, sillä bändihän oli ylväässä vedossa! Ei edellinenkään näkemäni keikka huono ollut, mutta nyt iski ja lujaa!

 Ensimmäisen biisin ”Take What You Want” aikana (uudelta ”Diamond Star Halos” -levyltä) tunnelma oli vielä tarkkailevaa ja ilmaa haistelevaa (vaikka hyvin biisi kulkikin), mutta sitten ”Let’s Get Rocked” aloitti sellaisen kavalkadin, että ihan hirvitti. Jos seitsemän ensimmäisen biisin joukossa on edellä mainittujen lisäksi muun muassa ”Animal”, ”Foolin’”, ”Armageddon It” ja hiton upea ”Love Bites”, niin herra mun aikani tiesi. Huolimatta siitä, että bändi ei ole mikään puhtoinen kuororyhmä aikanaan ollut, niin hyvässä kondiksessa he nyt ainakin olivat ja esimerkiksi taistelulajeja harrastava kitaristi Phil Collen esiintyi luonnollisesti ilman paitaa.  

Välillä kaivettiin akustisia kitaroita esiin ja esiteltiin bändiä, mutta akustisen osion jälkeen heitettiin hittivaihde taas silmään ja varsinkin ”Rocket” – biisin jälkeen esitetty ”Bringin’ On A Heartbreak” sai kovasti herkistymään ja toivomaan, että olisipa vierellä ollut joku, jota halia ja pusia. On se vain niin helvatan hieno biisi! Instrumentaali ”Switch 625” oli menevää soitantaa ja aina täytyy antaa krediittiä Rick Allenin rumpusoololle.   ”Hysteria” -biisin aikana videoscreeneille heijastettiin pätkiä yhtyeen uran varrelta ja mukana vilahti paljon muun muassa edesmennyt kitaristi Steve Clark. Samalla auringon laskiessa herkistyin miettimään omaa menneisyyttä sekä sitä, että kuinka vaikean ja hankalan taistelun Def Leppard on käynyt läpi päästäkseen tähän päivään. Kaksi viimeistä biisiä ”Rock Of Ages” ja ”Photograph” sinetöivät sen, että Def Leppardin keikka oli yksi Sweden Rockin kovimpia vetoja!

Def Leppardin jälkeen oli vedettävä vähän safkaa ja valinta osui tällä kertaa hirviburgeriin. Aivan loistavaa, jonka kyytipojaksi oli oivaa siemailla festarioloihin siedettävän hintaista olutta. Samalla tuli tutustuttua eri mukavaan ruotsalaiseen remmiin, jonka kanssa Clutchin soittaessa taustalla oli mukava ottaa olunen ja naureskella maidemme eri tavoille. Sinällään harmi, että näyttävistä esiintymisitä tunnettu Avatar kärsi tässä nyt, mutta kaikille päällekkäisyyksille ei vain voinut mitään. 

Sitten illan headliner eli paljon puhuttu Mötley Crüe. Aftonbladet sekä Suomen lehdistö ovat haukkuneet keikat maanrakoon ja viimeksi Aftonbladet jopa kirjasi keikan miinuspuoliin koko settilistan. On puhuttu pettymyksestä, mutta en oikein tiedät ihmiset ovat oikein odottaneet.  Itselleni tämä ei ollut läheskään huonoin näkemäni MC -keikka ja olen nähnyt sen paljon huonommassakin vedossa. Minusta tämä ei ollut ollenkaan mikään katastrofi. 

On toki selvää, että Vince Neilin laulu ei ole koskaan ollut mitään timanttia livenä, mutta oli hän nyt selvästi paremmassa kuosissa kuin muutama vuosi sitten. On toki myös selvää, että hän on kaikkine vikoineen yhtyeen heikoin lenkki, mutta ei hänen äänensä nyt ihan paska ollut. Toki hänen tapa niellä sanoja, lausua niitä puolittain tai lausua miten sattuu, on ajoittain hyvin ärsyttävää, mutta siksi lauloin itse lujemmin päälle. ”Saints Of Los Angeles” ja ”Live Wire” menivät häneltä ehkä pahiten metsään, mutta esimerkiksi aivan hemmetin hienon ”Home Sweet Home” -biisin hän lauloin täysin omat kriteerini ylittäen. 

Uutisten luvun jälkeen homma täräytettiin käyntiin aika kovalla kolmikolla, sillä ”Wild Side”, ”Shout At The Devil” ja Nikkin kuvailema old shit -kappale ”Too Fast For Love” (jonka aikana näytettiin screeniltä vanhoja hyviä aikoja) saivat minut eläytymään täysin rinnoin tähän dekadenttiin rockteatteriin. Toki joku voi loukkaantua viimeisen päälle showmies Tommy Leen jutuista ja toki niistä tai niiden tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, tai yhtyeen niukasti pukeutuneista taustatanssijoista, mutta mitä hittoa sitten. Bändi ei ole koskaan edustanut mitään siveellisyyden perikuvaa ja loppujen lopuksi show oli show’ta sen ollessa bändin hengen mukainen. Minun nähdäkseni yleisö tuntui ainakin viihtyvän hyvin ja jos joku pahoitti mielen, niin hyvä! Olkoon rock edes hetken vielä vastenmielistä ja vaarallista, vaikka Lee ilmoittikin, että ”I won’t pull my dick out” saaden suuret buuaukset aikaan. Joku voi sanoa, että säälittävää ja ymmärrettävää sekin. No, It’s only rock ’n’ roll!

Yhtenä suurena mielenkiinnon kohteena oli tietysti kitaristi John 5. Aluksi valkoisessa pitkässä takissaan esiintynyt herra näytti tarpeeksi härskiltä, vaikka hänen tapansa pitää kitaraa on vähemmän rock. Hyvä kitaristi hän on, vaikka soolo oli hyvin kliseinen ja tarpeeton muussa suhteessa kuin muille tauon antajana. Ehkä basisti Nikki Sixx viittasi Ruotsin lippu kädessään pidettyyn puheeseen, että on tapahtunut joitain muutoksia. Asiaa ei enempää käsitelty ja Sixx esitteli John 5:n sanoilla one and only. Jokainenhan meistä on one and only, mutta kyllä Mötleyn kohdalla sen kunnian soisin Mick Marsille. Mieluusti olisin nähnyt Marsin loppukumarruksissa rivissä muiden kanssa, mutta tilanne on mikä on.

Settilistassa ei ollut valittamista, vaikka keskikohdan medleytä sisältäen bändin levyttämiä covereita (+ Ramonesin Blitzkrieg Bop) en pitänyt niin välttämättömänä. ”The Dirt” -biisin aikana näytettiin taustalla pätkiä ko. leffasta ja muistuipa taas keikalla mieleen, että kuinka hemmetin hieno biisi on ”Don’t Go Away Mad (Just Go Away)”. Encoreiden ”Girls Girls Girls”, ”Primal Scream” ja ”Kickstart My Heart” saattelivat loppuun odotettua paremman keikan. Ei se mitenkään täydellinen ollut, mutta olen huomattavasti huonompaakin nähnyt ja olen kyllä onnellinen, että näin tämänkin version ja rokkasin sen. 

Kertakaikkisen loistava päivä ja kotimatkalla spekuloimme kollega Mika Penttisen kanssa, että keskiviikko on saattanut tulla jäädäkseen vaikka yksittäisten konserttien muodossa eikä pienempien nimien paluuta pääesiintyjiksi enää ole. No, aika näyttää.

Kuvat: Alex Kenneth