Kolmekymmentä vuotta synkkää groovea – Overkillin Horrorscope viettää syntymäpäiväjuhlia

Yhdysvalloissa thrashin suurimmat menestysnimet tulivat lähinnä länsirannikolta, mutta ei itärannikko kuitenkaan osattomaksi jäänyt. Idän puolelta tunnetuimpana joukkoa johti genren suureen nelikkoon tiensä raivannut Anthrax, mutta nelikon kintereillä hiipi joukko tärkeitä ja merkityksellisiä bändejä kuten Nuclear Assault ja tämän tarinan päätähti Overkill.

Vuodesta 1985 lähtien Overkill oli tehnyt levytysrintamalla tasaista tuhoa kasvattamalla suosiotaan koko ajan. Vuosikymmenen vaihtuessa kultaiselta kahdeksankymmeneltä seuraavalle yhtye oli menestyksekkään, vuonna 1989 ilmestyneen ”The Years Of Decay”-albumin myötä ottanut Euroopassakin kiertueillaan pääesiintyjän paikan. Suosion kasvamisen myötä yhtyeen sisäinen kemia oli sen sijaan ajautumassa koko ajan huonompaan suuntaan ja lopulta huonommaksi käynyt tilanne päättyi kitaristi Bobby Gustafsonin eroamiseen/erottamiseen. Sen verran katkera oli ero, että välit eivät liene lämmenneet edelleenkään, sillä muutama vuosi sitten Gustafson kehotti julkisesti olematta hankkimaan Overkillin ”Live In Overhausen”-dvd:tä, jossa juhlittiin muun muassa kaksikymmentäviisi vuotta täyttänyttä ”Horrorscope”- sekä yhtyeen ”Feel The Fire”-levyä. Perusteet Gustafsonilla oli, että hän ei saisi dvd:stä lanttiakaan ja myöhemmin yhtyeen laulaja Bobby ”Blitz” Ellsworth on sanonut, että hänellä ei ole ongelmaa Gustafsonin kanssa, mutta Gustafsonilla on hänen kanssaan.

Gustafson oli kuitenkin sen verran kova kepittäjä, että yhdellä miehellä häntä ei edes yritetty paikata. Näin ollen koesoittojen kautta Overkill jatkoi uraansa kahden kitaristin voimin. Yhtye on myöntänyt, että hankkimalla vain yhden kitaristin heitä olisi jatkuvasti verrattu menneeseen ja taas toisaalta he perustelivat kahta kitaristia halullaan päivittää yhtyeen soundia. Kitaroiden varteen asettuivat 400 hakijan joukosta vasta 19-vuotias Merritt Gant sekä Rob Cannavino, joka oli jo aikaisemmin toiminut Gustafsonin kitarateknikkona.

Yhtye valmisteli materiaalia kaikessa hiljaisuudessa ja kaikki sävellykset on merkitty yhtyeen nimiin. Tästä Cannavino on myöhemmin esittänyt harmistumisensa, sillä hän sanoo rahan tarpeessa myyneensä oikeudet kertakorvauksella kirjoittamiinsa biiseihin ja ilmeisesti hänen mielestään hänen ja yhtyeen välillä oli muutenkin ollut vähän poikkeavia käsityksiä siitä, millä tavalla hän tulisi taloudellisesti olemaan mukana yhtyeen luovassa prosessissa. Hänen mukaansa levy oli lähes jo sävelletty ennen kuin toinen kitaristi Gant astui riveihin.

Levy julkaistiin Megaforcen kautta ja ilmeisesti Gustafsonin lähdön jälkeen yhtiön luotto bändiin oli aika nollissa ja heilläkin olisi ollut omia ehdotuksia uudeksi kitaristiksi. Tämän vuoksi yhtye joutui vetämään koe-esiintymisluontoisen keikan levy-yhtiön edustajille ja näytönhalu oli ollut kova. Ilmeisemmin kaikki osapuolet olivat vaikuttuneita keikan tehosta ja yhteistyö sai hedelmällistä jatkoa.

Levy sai nimekseen basisti D.D. Vernin keksimän sanan ”Horrorscope”, vaikka alun perin albumin nimeksi oli suunniteltu ”Bare Bones”. Blitz on kuvaillut levyn esittelevän erilaisen puolen bändistä ollen enemmän groove-orientoitunut ja aikaisempaa materiaalia synkempää. Sen vuoksi ”Horrorscope” kuulemma kuvaa nimenä paremmin levyllä olevaa synkkää tunnelmaa. Mielestäni Overkill oli edellisellä levyllään ”The Years Of Decay” tehnyt monitahoista ja synkkää materiaalia, mutta on totta, että ”Horroscopen” yllä leijailee kantta myöden erilainen vakava aura. Levyltä puuttuu yhtyeelle tuttu viikarimaisuus ja voi olla, että epävakaa maailmantilanne ilmestymisen aikaan vaikuttaa myös näin kuulijan korvissa levyn luomaan tunnelmaan.

Levy alkaa kitaranäppäilyllä, joka kuulostaa kylmän metalliselta. Avausraita ”Coman” ensimmäiset rivit alleviivaa hyvin tuota synkkää auraa, sillä ”sleeping with the timebomb/ Rumble in my dreams/ Innocence been long gone/ Fall apart at the seams” kertoo aika täsmällisesti minkälaisissa vesissä uidaan. Biisi sisältää väkevää riffittelyä ja kieltämättä kappaleessa on vahva groove, mutta myös thrashille ja myös bändille itselleen perinteisempi kertosäe. Rumpali Sid Falckin tuplabassareiden käyttö on tarkkaan harkittua täsmäiskua ja siksi se kuulostaa jatkuvaa polkemista tehokkaammalta. Blitz pitää biisiä bändin siihen asti levytetystä materiaalista vahvimpana avauksena. Siihen sen enempää ottamatta kantaa ei voi kieltää sitä, että perhanan väkevä se on.

Falckin rummuilla alkava ”Infectious” on kuin ”Coman” kiukkuisempi veli. Cannavino on sanonut yksin vastanneensa kappaleen musiikista kokonaan, mutta vahva suoritus se on kaikilta ja varsinkin Blitzin laulusuoritus viiltää välillä suoraan sieluun biisin tekstien sylkiessä ärhäkkyyttä. Huolimatta siitä, että biisi tihkuu aggressiivisuutta, niin kappaleesta on osattu rakentaa monipuolinen eri osineen ja siinä on vahvaa tehoa, joka pistää sekä pään että jalat vipattamaan. Avauskaksikko julkaistiin myös levyn promosingleinä eikä ihme, sillä niissä on vahvat koukut esittelemään koko levyä.

Overkillin äänimaailma on aina ollut vahvasti bassovoittoinen eikä kaksi kitaraa sitä täydellisesti kumoa, mutta ehkä Vernin bassoa on hieman tungettu ”Horroscopella” taka-alalle. Kaksi kitaraa näkyy lähinnä kitarakuvioiden ja soolojen monipuolistumisena sekä laaja-alaisempien näkemysten toteuttamisena. Toki kaksi kitaraa luo myös vahvempaa ja raskaampaa otetta kuten esimerkiksi ”Blood Money”-biisissä. Raskauden lisäksi biisissä on tarttuvuutta ja ihan omanlaista svengiä. Jälleen teksti on tulvillaan kritiikkiä ympäröivää maailmaa ja sen jäsenten venkulointia kohtaan.

Tuntuu, että koko bändillä ollut halua näyttää, että ei pääsäveltäjän lähteminen kaada heitä ja myös soittopuolella jokainen tuntuu antaneen extrapanoksen. Blitz laulaa väkevämmin kuin koskaan aikaisemmin ja mielestäni erityisesti rumpali Falck näyttää, että kuinka monipuolinen kapulankäyttäjä hän onkaan. Onkin jännä, että kuinka thrash metalin rumpaleista puhuttaessa hänen nimensä ei juuri koskaan nouse esiin. ”Thanx For Nothin” biisi on kyllä Falckin osalta sellaista ilotulitusta, että ei räjähtävämmästä väliä. Jostain kumman syystä koen kappaleen tekstin hyvinkin omakseni ja sävellyksenä (jälleen Cannavinon käsialaa kuulemma) aggressiivisuudesta ja monista elementeistään huolimatta kiukkuisen tiivis paketti. ”Thanks for nothin’/ Yeah I said nothin’/ Next time better think before you speak” kiteyttää elämää kyllä pelottavan hyvin.

Kauhuleffamaisella pianointrolla alkava ”Bare Bones” on vahvaa riffittelyä sekä vanhaa thrashin henkeä sylkevä kappale. Kauhumaisen, joskin monella tavalla tulkittavan tekstin ohella kappaleessa on ajoittain samanlaista vaihtelevuutta sovituksissa kuin edellisissäkin kappaleissa, mutta jostain syystä se jää vähän edellisten jalkoihin kaikilla tasoilla. Huono kappale ei missään tapauksessa ole ja varsinkin sooloissa Gant/Cannavino-kaksikko pääsee loistamaan.

Overkill-mittapuulla hidas ja rakas ”Horrorscope” on painajaismainen kuvaus yksilön maailmantuskasta ja koko kappaleen tunnelma on vainoava. ”In the wake of all frustration I begin to lose all control” on rivi, johon herkkyydestä hauras sieluni voi yhtyä täysin rinnoin. Varsin poikkeava biisi levyn alkuun verraten ja joidenkin korvaan sävellys voi olla jopa tasapaksu tai monotoninen. Jotain selittämätöntä siinä kuitenkin on, minkä vuoksi sormi ei hakeudu skip-nappulalle, vaikka biisissä ei varsinaisesti ole mitään mihin jäädä kiinni. Taidonnäyte sekin omassa lajissaan.

”New Machine” ei myöskään ole suoraa runttausta, vaan sisältää monenlaisia tempoja ja väliosia. Raskaan biisin teksti ollut jo vuonna 1991 pelottavan lähellä tätä päivää mielenpahoittamisen kulttuurin ja esimerkiksi internetissä vailla vastuuta huutelemisen puolesta. ”Nailed to the cross by just words/ Crucifixion complete/ Close enough to the fire to feel the temptation’s heat”.

Edgar Winter-laina ”Frankenstein” on ollut varmasti hauska instrumentaali soitella treeneissä, mutta en kyllä oikein ymmärrä sen paikkaa levyllä saatikka sitä, että yhtye hekumoi sen soittamista livenä. Ehkä se antoi keikalla sitten Blitzille tarvittavan tauon. Mene ja tiedä.

”Live Young, Die Free” on ehkä eniten lähellä vanhan koulukunnan thrash-biisiä, joka antaa päästellä ilman sen kummempia fiilistelyjä eikä siitä sen myötä ole oikein kummempaa sanottavaakaan. Ei levyn vahvinta antia eikä kuolematon klassikko, mutta toimii sellaisena perusjuttuna eikä siksi erityisemmin myöskään mitään kritisoitavaakaan.

Huolimatta siitä, että levyn alkupuoli on omaan makuuni erityisen vahvaa näyttöä, niin loppupuolelle sijoittuva ”Nice Day…For A Funeral” taitaa nousta omilla listoillani voittajaksi. Biisin riffissä on yksinkertaista koukkua, joka jää kuulijan odottamaan, että mihin suuntaan kappale kehittyy. Falckin pirullinen komppi säkeistöissä kuljettaa biisiä eteenpäin ja Blitz lausuu biisin sanat rauhallisesti sekä selkeästi artikuloiden ja kenellekään ei varmastikaan jää epäselväksi niiden painoarvo. Kaiken kruununa itselleni toimii kappaleen kertosäe, joka kaikessa tarttuvuudessaan on ikuisesti tatuoitu sydämeeni. Olen myös syvästi rakastunut kappaleen tekstiin ja koen sen kovin omakseni tulkitessani sen hätähuudoksi vääriä polkuja kulkeneen nuoruuden puolesta. Kylmät väreet kulkevat aina biisiä kuunnellessa ja harvoin selviä yhdellä kuuntelukerralla, vaan saattaa mennä useampi putkeen.

Olen aina ollut balladien ystävä ja mitä enemmän sydäntä repivä, niin sen voimakkaammin elän mukana. Thrashin parissa balladit eivät ole tavattomia, joskaan ei kovinkaan yleisiä. Niissä ei välttämättä ole samanlaista hajonneen sydämen tuskaa kuin monien muiden musiikkityylien balladeissa, mutta oma riipivyyden tunnelma niissä silti on. ”Horroscopen” päättävä ”Soulitude” kuuluu tähän samaan kategoriaan. Tärkein tekijä biisissä on Blitzin mielipiteitä jakava ääni. Ennakkoon ajatellen hän on kuin Udo Dirkschneider eli sellainen äänellinen norsu balladien posliinikaupassa, mutta kun molemmat päästävät tunteensa valloilleen, niin kyllä se perkele hiljentää kovemmankin kivisydämen. Rakenteeltaan biisi on Testamentin ”The Balladin” kaltainen sisältäen herkkyyttä, tunnelmoivaa sooloa päätyen rankempaan ulosantiin. Ei mikään ikivihreä, mutta minun tunteisiini vahvasti vetoava ja tyhjentävä päätös albumille.

Terry Daten yhteistyössä Overkillin kanssa tuottama albumi on soundimaailmaltaan raskas, mutta selkeä. Biiseissä on selkeä punainen lanka eikä sitä kadoteta missään vaiheessa. Levyn draaman kaari on onnistunut, sillä ”Coma” aloituksena on mahdollisimman vahva ja taas ”Soulitude” vie levyn tunteelliseen päätökseen. Siinä välissä olevat biisit ovat elementeiltään samankaltaisia, mutta jokainen on vahva oma yksikkö luoden ehjän kokonaisuuden. Huolimatta siitä, että yhtye on omasta mielestään laajentanut omaa musiikillista näkemystään, niin mielestäni yhtye ei seilaile aivan uusilla vesillä. Rankkuudesta ei ole annettu lainkaan periksi ja itse asiassa sitä on vain mielestäni syvennetty. Teksteissä on myös mielestäni yksilön oman maailman lisäksi vahvaa yhteiskunnallista näkemystä, mikä synkässä näkökulmassaan erottaa sen perinteisestä päätä seinään-meiningistä. Ajat olivat synkät ja musiikillinen ilmasto oli myös muuttumassa. Kaikesta huolimatta ”Horroscope” on Yhdysvaltojen levymyyntiä mittaavan Nielsen SoundScan-ajan (vuodesta 1991 lähtien) myydyin Overkill-levy. Mielestäni se on myös niin vahva kokonaisuus, että samanlaiseen murskaavuuteen bändi ylsi vasta vuoden 2010 ”Ironbound”-levyllä. Valitettavasti bändi ei noussut tällä(kään) levyllä ansaitsemaansa suurempaan suosioon ja kieltämättä ihmettelen esimerkiksi levyn videovalintoja. Kaikesta huolimatta loistava soundtrack pimeneviin syksyn iltoihin!

Kappalejärjestys:
Coma
Infectious
Blood Money
Thanx For Nothin’
Bare Bones
Horrorscope
New Machine
Frankestein
Live Young, Die Free
Nice Day..For A Funeral
Soulitude