”Kolmen tempun poni” – arviossa Vio-Lencen ”Let The World Burn” -EP

Bay Arean thrash-veteraani Vio-Lence on hautonut paluutaan jo tovin. Viitisentoista vuotta yhtyeen alkuperäiskitaristin Rob Flynnin myöhempien aikojen bändissä Machine Headissa menestystä maistamaan päässyt soolokitaristi Phil Demmel kuului uransa alussa niin-ikään Vio-Lencen vakikalustoon 1980- ja 1990-lukujen taitteessa.

’Mässäreiden’ miehistön riitaannuttua flopanneen ”Catharsis”-albumin myrskyisissä jälkimainingeissa, Flynnin ja Demmelin sukset menivät ristiin. Tästä ilmeisenä seurauksena Flynnia ei kutsuttu osaksi Vio-Lencen paluuta.

Viime vuosikymmenen lähestyttyä loppuaan Slayerin jäähyväisturneen ja Overkillin kitaristituurausten loputtua Demmel lyöttäytyi yhteen paitsi nimekkään BPMD:n cover-kaartiin, myös uransa alkuaikojen thrash-ryhmänsä kanssa.

Vio-Lencen päivitetty kokoonpano ei muutenkaan koostu mistään piirisarjan pelimanneista. Toisessa kitarassa kuullaan Overkillin kulta-aikoina 1980-luvulla soittanutta ja yhtyeelle biisejä nikkaroinutta Bobby Gustafsonia. Basson varressa yhtyeellä on Fear Factoryn ja Powerflon alkuperäinen alataajuuksien levittäjä Christian Olde Wolbers. Vokalisti Sean Killianin ääni on hyvässä kuosissa ja kimpoilee itsevarmasti Juan Urteagan sinällään täyteläiseksi tuottamasta soundimaisemasta Joey Belladonnan nuoruusvuosien thrash-tenorin kaltaiseen tyyliin.

Viidestä semi-pätevästä kappalesta koostuva ”Let The World Burn” on Vio-Lencen paluukiekko ja yhtyeen ensimmäinen uutta musiikkia sisältävä oma äänite katsantokannasta riippuen joko sitten vuoden 1991 ”Torture Tactics” ‐EP:n tai samana vuonna äänitetyn, mutta vasta 1993 julkaistun, toistaiseksi viimeisimmän pitkäsoiton ”Nothing To Gainin”.

25 minuuttia kellottavan viiden biisin EP:n selkeimpiä onnistumisia on heti kokonaisuuden kärkeen kuultava ”Flesh From Bone”, jolle yhtyeen kolme vahvuusalueetta, jämäkästi soitettu keskitempokaahaus, toimivat mosh-osiot ja viihdyttävän teatraalinen pikametallivokalisointi, on saatu niputettua mallikkaasti.

Rumpali Perry Strickland pitää homman asianmukaisesti läjässä, mutta varsinkin pikaisemmissa kappaleissa, kuten ”Screaming Alwaysissa” ja ”Gato Negrossa” paistaa soitosta laahaaminen ja asteittainen fyysinen fuskaaminen. Edellisistä ensin mainittu tosin toimii hitaammissa osuuksissaan jo huomattavasti keskivertoa paremmin. Biiseistä rytmisesti tikeimmin tamppaa hitaampi mosh-pala ”Upon Their Cross”. Sen heikkoudeksi koituu kuitenkin ennen pitkää paikalleen jämähtäminen. Päätöksenä kuultava EP:n nimikkobiisi puristaa paikoin ihan tiukastikin, mutta biisi ei tunnu vimmaisesta hutkimisestaan huolimatta oikein saavan missään kohtaa suurinta vaihdetta silmään.

Vuonna 1985 perustettu thrash-veteraani ei keksi rattaitaan uudelleen, vaan laittaa tulemaan modernisoitua vanhan liiton pika-thrashia parilla varioivalla ja vaihtoehtoisella moodilla, minkä lopputulos on tyydyttävä. Vio-Lencen genrensä marginaalissa operoiva thrash ei ole kehnoa, vaan ainoastaan optimaalisiin mahdollisuuksiinsa nähden turhan yksiulotteista. Toisekseen, näinkin nimekkäältä tekijäkaartilta olisi kernaasti odottanut hieman monipuolisempaa ja vaikuttavampaa kokonaisuutta.