Kolumni: Hitaasti lämpiävä… levy vai kuuntelija?
Tänään selasin suoratoistopalvelun tarjoamia levyehdotuksia etsiessäni bussimatkalle uutta kuunneltavaa. Vastaan tuli kuitenkin Franz Ferdinandin vuonna 2013 julkaisema “Right Thoughts, Right Words, Right Action”. Olin kuunnellut levyä, kun se oli juuri julkaistu. Silloin sivuutin sen muutaman kuuntelun jälkeen, sillä en tuntunut saavan siitä mitään irti. Päätin antaa levylle uuden mahdollisuuden. Yllätyksekseni huomasin, että levyhän on suorastaan huikea.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun näin käy. Muun muassa HURTin “Vol. 2” koki saman kohtalon. Ostin levyn heti, kun se julkaistiin, ja kuuntelin kahdesti, minkä jälkeen levy jäi pölyttymään hyllyyn. Pari vuotta myöhemmin levy löysi tiensä soittimeen ja minä koin valaistuksen. Levyltä löytyi samanlaisia huippuhetkiä kuin edeltäjältäkin.
Aloin matkalla pohtia, miksi jotkin levyt eivät ensi kuulemalla toimi ollenkaan mutta myöhemmin räjäyttävät pankin. Ensimmäinen teoriani oli luonnollisesti se, että tietynlainen musiikki toimii paremmin tietyssä olotilassa. Esimerkiksi Franz Ferdinandin edustama reipas britti-indie ei välttämättä sopinut silloiseen hieman lamautuneeseen tunnelmaan, joka häiritsi olemistani ensi tutustumisella. HURT puolestaan ei sopinut keväiseen ja pirteään ostohetkeensä. Sattumoisin oli sateinen syysilta, kun sen taas otin uudelleen kokeiltavaksi.
Seuraava teoriani oli sukua edelliselle, mutta vähän eri näkökulmasta. Olen nimittäin havainnut omassa musiikinkuuntelussani selvää kausittaisuutta. Tällä hetkellä meneillään on verraten kevyt kausi, johon tämä britti-indie sopii paremmin kuin nenä päähän. Viimeksi kuunnellessani tuota levyä olin keskellä raskasta kautta ja kuuntelemani musiikki oli pääpiirteissäin metalliksi luokiteltavaa. HURTin kohdalla tilanne oli täysin vastaava, mutta toisin päin. Keskelle kevyttä kautta ostettu raskas levy ei luonnollisesti toimi. Mielialat ja musiikin kuuntelukaudet toki korreloivat jonkin verran, mutta täysin yksiselitteisiä ne eivät ole. Toisinaan kauden saattaa laukaista esimerkiksi jokin yksittäinen biisi, joka vie mennessään. Tämän vuoksi kesken kautta kannattaa ainakin yrittää antaa muullekin musiikille mahdollisuus.
Kolmas teoria pätee vain HURTin kohdalla. Bändin ensimmäinen levy oli silkkaa timanttia, joten odotukset seuraajasta olivat jopa epäinhimillisen korkealla. Parin kuuntelukerran jälkeen samanlaisia välittömiä väristyksiä ei kuitenkaan ollut havaittavissa, joten tuomitsin levyn tylsäksi ja unohdin sen pariksi vuodeksi lähes kokonaan. Toisaalta myös Franz Ferdinand kärsii edelleen “timanttisen debyytin” painolastista. Kuka meistä nyt ei muistaisi kaikki radiokanavat valloittanutta “Take Me Outia”? Tuoreemmilta levyiltä ei tunnu löytyvän samalle tasolle yltänyttä superhittiä.
Toki kyse voisi olla myös hitaasti aukeavasta levystä, mutta näissä kummassakaan tapauksessa se ei ole mahdollista. Hitaasti aukeavaa levyä kun pitäisi kuunnella säännöllisesti uudestaan, jolloin siihen voisi vähän niin kuin kasvaa kiinni. Kummankin levyn kohdalla kyse oli muutamasta kuuntelusta, jotka eivät lämmittäneet mieltä. Sitten parin vuoden jälkeen levy yhtäkkiä potkikin kuin kymmenen hirveä. Omalle kohdalleni on osunut runsain mitoin levyjä, jotka vaativat useampia kuunteluja toimiakseen. Näistä tahtoo muodostua kestosuosikkeja, joita voi kuunnella missä tahansa mielentilassa, keskellä mitä tahansa kautta. Usein kerralla täysillä toimivat levyt ovat sisällöltään niin ohuita, ettei niissä riitä kuunneltavaa kovinkaan moneksi kerraksi, ja muutaman kuuntelun jälkeen levy unohtuu hyllyyn keräämään pölyä.
Kirjoittanut: Nina Hurme