Kolumni: Mikä aika nyt on?
Monet ihmiset tuntuvat kuuntelevan musiikkia kausittain. Erityisesti sen huomaa siinä, että talvella yhden jos toisenkin levysoittimessa pyörii joko raskaampi tai synkempi musiikki. Siinä, missä monilla vaihtelee musiikin kuuntelu vuodenaikojen mukaan, olen itse havainnut vaihtelua jopa vuorokauden vaiheiden sisällä ja hitaammassa tahdissa myös elämänkaaren kehittyessä.
Vuodenaikojen mukaan musiikin kuuntelu tuntuu vaihtelevan erityisesti valon määrän mukaan. Syksyllä kun valo vähenee, tuntuu luonnolliselta sytyttää kynttilöitä, avata punaviinipullo ja pistää soimaan jokin tunnelmallinen, melankolinen levy. Toisille tähän tilanteeseen istuu paremmin tummasävyinen rock, toisille black metal, mutta kovinkaan usein en ole keskustellut “tuoreesta, iloisesta musiikista” ystävieni kanssa keskellä syksyä. Kepeämmät levyt tunnutaan tarkoitushakuisesti julkaistavan keväällä tai kesän kynnyksellä, jolloin ihmisten on helpompi vastaanottaa piristyvään mielentilaansa sopiva materiaali.
Omasta mielestäni oikeastaan päivän jokaiselle tekemiselle löytyy omanlaisensa musiikki. Aamupalaksi sopii parhaiten musiikki, joka käynnistyy hitaanlaisesti. En nimittäin ole ollenkaan aamuihmisiä. Esimerkiksi Devin Townsend Projectin “Ki” on mainio esimerkki levystä joka käynnistyy pehmeästi, mutta edetessään kehittää vetävää energiaa. Levy tavallaan käynnistyy samaa tahtia päivän kanssa.
Mainos päättyy
Lenkillä tai kuntosalilla on ehkä parasta kuunnella musiikkia, joka sopii askelten tai treenin rytmiin. Fyysiseen tekemiseen saa enemmän sitä tarvittavaa tahtoa, voimaa ja toivoa, kun on mukana musiikki, josta saa energiaa. Minulle energisoiva musiikki on yleensä jollain tapaa aggressiivista, usein industrial electroa tai metallia, ellei jokin näiden symbioosi. Itävaltalainen Nachtmahr, edellämainittua industrial electroa edustava bändi on juuri tällainen treenibändi.
Kirjoitustöitä tehdessä rauhallinen instrumentaali auttaa keskittymään. Nimenomaan instrumentaali, koska olen itse sitä ihmisryhmää joka kiinnittää huomionsa hyvin suuresti biisien lyriikoihin – johtunee kirjoittajataustastani. Muuan kollegani tosin sanoi taannoin töissä, että ahdistuu klassisesta musiikista mikä taas on itselleni edustanut aina keskittymistä edistävää musiikkia. Käytin klassista jo lukiossa opiskellessani kokeisiin. Klassiseksi hän tuntui ymmärtävän myös kaiken muun instrumentaalin, kun tuolloin kuuntelemani bändi oli muistaakseni niinkin ei-klassinen kuin God Is An Astronaut.
Toisinaan, joskin harvoin, myös lyriikoilla varustettu musiikki sopii kirjoitustöiden taustalle, erityisesti tilanteessa, jossa lyriikat ovat erityisen ajatuksia herättäviä. Tällöin saattaa löytää inspiraation siemeniä lyriikoiden keskeltä. Nämä ovat yleensä sirpaleita, jotka kerään muistikirjaan myöhempää käyttöä varten. Oma lukunsa toki on levyarvostelun kirjoittaminen, jota tehdessä “on pakko” kuunnella työn alla olevaa levyä. Kollegoiden kanssa keskustellessa on tosin käynyt ilmi, että arvostelun kirjoittamiseen käytettävä kuuntelumäärä poikkeaa suuresti arvostelijan mukaan. Itse pyrin kuuntelemaan arvosteltavan levytyksen vähintään viisi kertaa, joillekin tuntuu riittävän jopa kerta.
Mainos päättyy
Oma musiikkinsa löytyy myös mielentiloille. Tämä saattaa korreloida myös vuodenaikojen kanssa, sillä monet ihmiset kokevat niin kutsuttua syysmasennusta, mikä saattaa osaltaan selittää sen pitenevissä illoissa lisääntyvän synkemmän musiikin kuuntelulla. Itselleni melankolia on melko pysyvä mielentila, joten yltiöpositiivinen musiikki tahtoo lähinnä ärsyttää. Myös ne kevyemmät musiikinlajit ovat omassa valikoimassani vähintään sävyltään mollisointuisia. Olen huomannut olevani kallellani pohjoismaiseen mentaliteettiin, sillä mieltäni lämmittävät muun muassa sellaiset tekijät kuin Sigur Rós, Kent, Røyksopp ja Byrta. Monille näistä jokainen edustaa erityisesti kielellisesti liikaa “Ruotsia”. Itselleni tunteella on suurempi merkitys ja löydän ilman kielellistä yhteyttä sen “olennaisen”, mitä musiikki haluaa sanoa. Tällöin laulu tuntuu olevan vain yksi instrumentti muiden joukossa.
Hitaamminkin vaihtuvia kausia on luonnollisesti olemassa. Olen itse havainnut elämäni aikana vaihtaneeni kevyemmästä raskaampaan ja taas takaisin kevyempään musiikkiin useamman kerran. Kevyt ei tässä tapauksessa tarkoita helppoa musiikkia, sillä olen havainnut hakeutuvani aina vain monitulkintaisemman musiikin pariin. Kuten kaikessa taiteessa, haluan musiikin herättävän ajatuksia ja tunteita. Ja tämä tahto tuntuu kasvaneen mitä enemmän aikaa on kertynyt nykyhetken ja syntymän väliin.
Kaikesta tästä erittelystä huolimatta löytyy kuitenkin musiikkia, jota voi kuunnella vuoden- tai vuorokaudenajasta riippumatta. Tällaisia artisteja ovat kuitenkin minulle olleet toistaiseksi vain hyvin harvat. Omassa musiikkivalikoimassani Muse ja System Of A Down tuntuvat toimivan vuodesta ja tunteesta toiseen. Suoranaista selitystä tälle en tiedä. Ehkä syy on yksinkertaisuudessaan siinä, että kyseisten yhtyeiden musiikki kattaa tunteet äärilaidasta toiseen, vaivaannuttamatta kuulijaansa siinä välissä?
