Kolumni: Miten musiikki löytyy?

judas priest yleisö2Arvostelin vastikään n toisen pitkäsoiton “Destrier”. Tämä johti minut pohtimaan sitä, mistä ihmiset löytävät sen musiikin, joka iskee sieluun kuin tuhat salamaa.

Oma kokemukseni on ollut hyvin harvoin, että jokin bändi on hyvä vain sen takia, että joku muu pitää siitä. Kaikelle toki voi antaa mahdollisuuden, mutta olen havainnut harvoin löytäväni mitään erityisesti sielua järistyttävää varsinkaan suurta hypeä nauttivista asioista. Sitä “jotain”, minkä muut kokevat omakseen.

Avainsanat suosituksissa omalla kohdallani tuntuvat olevan “tunteellisuus”, “melankolia” ja “kyllä-mä-tunnen-sut”. Näillä sanoilla olen löytänyt muun muassa in ja Devin Townsendin. Mutta ne bändit, jotka löytää itse, ovat silti jotain erilaista. Enemmän omia.

Kävin kolme vuotta sitten ensimmäistä kertaa eläissäni Flow-festivaaleilla Helsingissä. Kokemus oli varsin valaiseva jo senkin takia, etten ollut suoranaisella mukavuusalueellani. Olin jo aikaisemmin Provinssirockissa avannut näkemystäni kohti koneellisempaa musiikkia muun muassa Pendulumin ja DJ Shadown tahdeissa, mutta Flow vei mennessään. Sieltä löytyivät sekä ja yhteisessä konsertissaan että Nicolas Jaar ja Sin Cos Tan omissaan. Tieni kohti leijailevaa konemusiikkia oli asfaltoitu.

Joskus vastaavissa löydöissä auttaa sosiaalinen media, kuten vielä jokin aika sitten voimissaan ollut Last.Fm. Sen tämänhetkisestä tilasta en uskalla edes mennä takuuseen. Kulta-aikanaan se oli kuitenkin erinomainen kanava löytää “edes-etäisesti-samankaltaista” musiikkia, kuin itse kuunteli. Lastin kautta olen muun muassa löytänyt in, joka on — huvittavaa kyllä — Last.fm:n silloisten luokitusten mukaan melankolista, eurooppalaista metallia. En huvittuisi näin suuresti, ellei Agalloch olisi lähtoisin Yhdysvalloista.

Toisinaan uutta musiikkia löytää suoratoistopalveluista. Edellisessä kolumnissani mainitsin löytäneeni samaa tietä uudemman kerran vanhan bändin in. Myönnettäköön, että suuri osa suoratoistopalvelujen suosituksista saattaa olla suoranaista huttua, mutta se ehdotus meni nappiin. Sen seurauksena löysin kyseisen bändin perusteella produktion, joka kantaa nimeä FFS. Nerokas akronyymi on peräisin yhteistyötä tekevien bändien nimistä Franz Ferdinand & . Tämä käytännössä tarkoittaa, että tutustuin samaa vauhtia myös Sparksiin. Vaikka Sparks itsessään ei ainakaan vielä räjäyttänyt pankkia, on FFS hyvää vauhtia matkalla tämän vuoden parhaiden levyjen listalle.

Aivan oma lukunsa on kuitenkin musiikki, jonka löytää sellaisia teitä, joita ei itsekään ole koskaan osannut odottaa. Toistaiseksi suurin hitti tällä saralla tuntuu olleen tuo edellä mainittu Agent Fresco, jonka tie tietoisuuteeni johtaa Broadchurch-televisiosarjaan. Sarjan soundtrackin on säveltänyt islantilainen Ólafur Arnalds. Kyseinen soundtrack – ja erityisesti sen end credit ”So Close” – aiheutti huomattavia kylmiä väreitä. Jonkin aikaa etsin googlesta aktiivisesti Arnaldsin tuotantoa, kunnes ymmärsin seurata artistisivua Facebookissa. Sieltä löysi jokseenkin kaiken, mitä kuvitella saattaa.

Agent Frescon löysin kuitenkin vasta seurailtuani Arnaldsin päivityksiä ja ymmärtäessäni, että Arnór Dan on ääni, joka on vastuussa myös Broadchurchin loppukreditin vokaaleista. Danin muu tuotanto tuli esiin vasta Arnaldsin hehkuttaessa Agent Frescoa Facebookissa. Siitä löytyi viime vuoden tajunnanräjäyttäjä ja tämän vuoden odottamaton onni. Agent Fresco julkaisi nimittäin uuden albuminsa elokuussa. Tämäkin tuli vastaani sosiaalisen median kautta, mutta vasta seurattuani Agent Frescon omia sivuja. Arnaldsilla itsellään on nyttemmin klassisempaan suuntaan taipuvia projekteja, jotka ovat enemmän tapetilla. Enkä osaa niillekään erityisesti sanoa ei.

Tästä pääsen omalta osaltani tulokseen, että musiikin löytää parhaimmillaan sattumalta. Hyvät suositukset eivät tokikaan tee hallaa.

Kirjoittanut: Nina Hurme

Kuva: Markus Helander

Kommentoi julkaisua