Komediametallia ja kotimaisia suosikkeja – lauantai John Smith Rock Frozenissa

Kirjoittanut Viivi Sänkiniemi - 8.12.2022

Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna vietetyn John Smith Rock Frozenin lauantai valkeni talvisena mutta odottavana. Tiedossa oli vanhoja tuttuja ja uusia ulottuvuuksia kouvostomollista komediametalliin. Paikalle saavuttiin ajoissa ihan jo siitä syystä, että kokemus ei jäisi hetkeäkään vajaaksi.

Arion

Lauantain avausbändinä soitti Arion. Vaikka lavan suunnalta tulikin kuittia osittain ajankohdasta johtuvaa vähäistä osanottajamäärää kohtaan, veti bändi avausnumeron läpi hyvällä fiiliksellä. Viime vuonna kolmannen albuminsa julkaisseessa Arionissa on potentiaalia, mutta en tiedä, miksi se ei esiinny suuremmille yleisöille kuin mille sen olen nähnyt esiintyvän. Parhaitenhan yhtye tunnetaan Elize Rydinkin tähdittämästä At the Break of Dawn -hitistään ja biisi kuultiinkin onneksi keikalla, eihän se turhaan ole hitti.

Nanowar of Steel

Toisena esiintynyt italialainen Nanowar of Steel oli itselleni yksi viikonlopun odotetuista liveakteista. En ollut aiemmin nähnyt yhtyettä, mutta olin vahvasti siinä käsityksessä, että kyseessä on jonkun tasoinen showbändi. Ja sitähän se oli, lievästi sanottuna. Nanowar of Steel soittaa ”komediametallia” ja se on nähtävä nimenomaan livenä. Vajaan tunnin kestäneen setin aikana lavalla nähtiin esimerkiksi kalmarinaamiota, pöllöpukua, ilmatäytteinen valas sekä pinkki tutu. Sen lisäksi, että lavalla tapahtui paljon myös biisit olivat viihdyttäviä.

Nanowar of Steel oli nyt Suomessa ensimmäistä kertaa, mutta itse jään ainakin odottamaan seuraavaa vierailua. Sitä odotellessa voi ottaa haltuun bändin tuotannon, joka on melko lailla värikästä. Esimerkiksi Norwegian Reggaeton on reggae, joka kertoo Norjasta ja joka lauletaan englanniksi ja espanjaksi. Valhallelujassa sen sijaan lauletaan Ikeasta. John Smith -festareissa yksi hienoimpia asioita on alusta asti ollut se yllätyksellisyys ja mahdollisuus löytää uusia (ja erikoisiakin) bändejä. Toivotaan, että sama linja jatkuu vastaisuudessakin.

Peer Günt

Onnistuin todistamaan Peer Güntia livenä tänä vuonna useampaan kertaan, joten otin tällä kertaa kyseisen bändin kohdalla pientä taukoa. Etäämmältäkin pystyin toteamaan, että kasari elää ja voi hyvin ja bändi vetää täydellä höyryllä eteenpäin. Hieman harmittavan väljässä hallissakin Peer Günt onnistui houkuttelemaan lavan edustalle yllättävän suuren joukon ihmisiä. Vaikka suurimman suosion vuodet yhtyeellä ovatkin mahdollisesti jo takanapäin, oli hauskaa huomata miten eri ikäiset sitä fanittavat. Ilmaa takovien nyrkkien lisäksi menevä rokki pisti monilla tanssittamaan.

Viikate

Tanssimeininki jatkui myös seuraavan setin ajan, sillä Paviljongin otti tiukkaan otteeseensa Viikate. Bändi on kovassa iskussa ja sillä on tässä vaiheessa uraa hirvittävä määrä hyvää materiaalia. Ja lisääkin on tulossa ensi vuoden puolella. Edellinen levy julkaistiin koronan kynnyksellä, joten sen soittamiseen bändi tuskin on ainakaan vielä kyllästynyt. Kyseiseltä ”Rillumarei!” -albumilta kuultiin esimerkiksi levyn nimikkobiisi sekä Varjorastaat. Tietyt hitit vuosien takaa ovat myös onneksi jääneet settilistoille, ja tässä tarkoitan tottakai klassikoita nimeltään Viina, terva & hauta ja Pohjoista Viljaa, unohtamatta myöskään kappaletta Kuu kaakon yllä, johon kouvolalaiskokoonpano tällä kertaa settinsä päätti. Biisien välissä saatiin rentoa jutustelua, ja tunnelma keikalla oli korkealla.

Apocalyptica

Paviljongissa raikasi myös sellomusiikki, kun taannoin Helsingin jäähallissa uransa suurimman kotimaan keikan heittänyt Apocalyptica roudasi soittimensa mestoille. Lauluosuuksia oli hoitamassa pääasiassa Tipe Johnson, mutta mukana oli myös paikallista verta. Tätä osastoa edustamassa oli Lost Societystakin tuttu Samy Elbanna, joka nähtiin niinikään taannoin Apocalyptican jäähallikeikalla.

Apocalyptican vanhemmasta tuotannosta oli kaivettu esiin trashia edustava Bring Them to Light, jonka Elbanna otti suvereenisti omakseen. Johnsonilta kuultiin muun muassa Not Strong Enough ja I Don’t Care, jotka ovat kauan kuuluneet omiin Apocalyptica-suosikkeihini. Settilistassa oli paljon samaa aiempien syksyn keikkojen kanssa, ja kokonaisuus oli oikein toimiva yhdistelmä laulettuja kipaleita ja puhtaasti selloon keskittyviä biisejä. Ja tietysti vähän Metallicaa. Apocalyptican versio Nothing Else Mattersista on kiistatta upea, jopa niin upea, että se soi suureen suosioon nousseessa tuoreessa Netfix-sarjassa.

Mokoma

Viikonlopun päätökseensä saatteli koko Suomen oma Mokoma. Oma käsitykseni on, että Mokoman suosio on ollut jatkuvassa kasvussa läpi vuosien, ja kuluneena kesänäkin kokoonpano oli nähtävissä useilla festivaaleilla ja aina suuren yleisön edessä soittoajasta riippumatta. Mokoma on John Smithien varma valinta ja joka kerta se on kelvannut mainiosti.

Settilista oli tällä kertaa melkoinen hittikimara, tosin en lähde väittämään, että se voisi mitään muuta varsinaisesti ollakaan. Vaikka itse kuulisin mielellään enemmän biisejä esimerkiksi ”Hengen pitimet” -albumilta, oli settilista mukava sekoitus uutta ja vanhaa. Hei hei heinäkuun käsienheiluttelu on suosikkiklassikko, joka viimeistään lämmittelee porukan ja encoressa kähistään viimeiset äänen rippeet Kesytä perkeleet -rallin HU-huudoissa. Uusimmalta albumilta kuultiin jo keikoilla tutuksi tulleita kappaleita, kuten Toinen ihminen ja Syyttävä sormi. Kovin montaa pittiä ei tainnut näillä festareilla muuten ollakaan, mutta Mokomalla sellainen tottakai oli.

John Smith Rock Frozen tarjosi tehostevaloa pimeään ja rokkia keskelle iänikuisia joulujollotuksia. Kiitos John Smith, toivottavasti näemme myös ensi vuonna!