Kommentti: mistä lähtien metallifanit ovat välittäneet tippaakaan siitä mitä muut heistä ajattelevat?

Riku, Azazel ja 9 tuntia Paintissa

Niinhän siinä vain kävi, että Madventuresin seikkailumieliset sedät Riku ja Tunna sukelsivat tiistaina 26. toukokuuta esitetyssä Madventures Suomen jaksossa maailmaan, joka varmasti herättää keskustelua tässä tuhansien metallibändien maassa, jossa hevillä ei hävitä ja kellaritreeniksillä tykitellään.

Maailmalla mitä eksoottisempia näkymiä ja esoteerisempia heimoja tyypännyt kaksikko kohtasi jaksossa jotain sellaista, mitä saattaa hyvinkin löytyä meidän jokaisen naapurista – joukon pitkätukkaisia, olutta kittaavia ja jääkiekkoa televisiosta tapittavia hevareita. Kyseessä ei kuitenkaan ollut satunnaista otosta edustavia metallipäitä, vaan Rikun kanssa sohvalle rojahtivat black metal -yhtye Azazelin hupiukot, joille ihmiset ovat nauraneet ympäri maailmaa jo vuoden 2017 legendaksi muodostuneesta Steelfest-konsertista asti.

Kylmäpäinen löytöretkikaksikko tuo mukanaan kiitettävän määrän kaljaa kitattavaksi jo selvästi valmiiksi alkoholisoituneille, käveleviksi meemeiksi muovaantuneille herroille, jotka sitten vuoroin puhuvat satanismista ja jääkiekosta ladellen tappouhkauksia niin toisilleen kuin oikeastaan kaikille muillekin ihmisille. ”Ei maalia!”, huutaa Riku. Ei tullut maalia jääkiekko-ottelussa, eikä toisaalta myöskään kyseisessä kuvauksessa black metal -faneista ja satanisteista.

Madventures Suomen jakso on kuin moderni versio MOT:in legendaarisesta ”Saatanalliset Sävelet” -dokkarista, jossa nähdään ”lystikkäitä pikkunoitia”, pelon ja kauhun merkeissä juhlivaa hevikansaa sekä upea Anne Pönni. Monen silmissä hevarit ovat olleet kauhistus ja aina verrannollisia lapsia uhraaviin hirviöihin. Hevimusiikin ystävät ovat kuitenkin itse naureskelleet MOT:in dokumentille jo pitkään, mutta jostain syystä somessa törmää Madventuresin jakson kohdalla myös pettyneisiin kommentteihin. ”Vahvistetaan stereotypioita”, ”annetaan asiasta tietämättömille väärä kuva”.

On totta, että Riku ja Tunna vetivät homman selvästi leikiksi niin Azazelin veikkojen kuin myöhemmin jaksossa esiintyvän Pahalapsen eli Susanne Aallonkin kohdalla. Mutta maailmanmatkaajista kiintiömediapersooniksi kehittynyt kaksikko ei kuitenkaan edes ottanut tavoitteekseen esittää asioita informatiivisessa ja objektiivisessa valossa. Riku ja Tunna tarjoavat ohjelmallaan pseudodokumentti-henkistä viihdettä, jonka tarkoitus on sama kuin usealla reality-ohjelmalla: tarjota yleisölle jotain, jota tirkistellä tai katsoa alaspäin. Jos Riku ja Tunna olisivat omistaneet ohjelman asioiden kattavaan kuvaukseen, nähtäisiin siinä luonnollisesti useampia lähteitä ja enemmän aineistoa. Viihteenä tuo suomalaisen kulttuurin karavaanarien tekemä ohjelma toimii kuitenkin varsin hyvin, ja se antaa mielenkiintoisen katsauksen erilaisten ihmisten elämään. Ohjelman ja jakson tarkoituksena on toimia alustana esitellä eri taustoista tulevien ihmisten tarinoita, ei antaa kansalle yleispätevää informaatiota esimerkiksi äärimetallista ja sen kuuntelijoista.

On ymmärrettävää, että moni black metallille ja vaikkapa satanismille omistautunut henkilö saattaa kokea jakson antaman kuvauksen epäreiluna ja yleistävänä, mutta mistä lähtien metallin kuuntelijat ja varsinkaan satanistit ovat välittäneet mitään siitä mitä muut heistä ajattelevat?

Black metal ei ole pitkään aikaan aiheuttanut ihmisissä sitä samaa pahennusta, mitä se on joskus aiheuttanut. Ihmiset ovat jo tottuneet siihen niin paljon, että tietty shokkiefekti on laimentunut suurimmilta osin. Mutta mitä sitten? Black metal -muusikot jatkavat edelleen halutessaan kasvomaalien käyttämistä ja paholaisen hailaamista riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat. Ja kyllähän black metallista löytyy vielä sitä paheksuntaakin aiheuttavaa rienausta; kuten Madventures -jakso näyttää, osa kokee kuvaston edelleen pelottavana, ja lisäksi esimerkiksi islaminvastaiset black metal -yhtyeet herättävät monenlaista keskustelua netissä riippumatta siitä, mitä kukin heidän eetoksestaan ajattelee.

Siinä missä ennen ihmiset kauhistelivat MOT:in kuvausta verellä läträävistä saatananpalvojista Tuska-festivaaleilla samalla, kun hevarit nauroivat sen lapsellisuudelle, voivat metallifanit nyt samalla tavalla kohauttaa olkapäitään ja nauraa muiden mukana. Vaikka ohjelma antaakin yksiulotteisen ja stereotyyppisen kuvan hevareista, voi kuitenkin ajatella, että se, joka hakee informaationsa yksinomaan Rikulta ja Tunnalta, voi pitää laihaa ymmärrystään omana häpeänään.

Kommentoi julkaisua