Korpiklaanin röllimetalli tanssitti Metallivuoressa

Turun Uittamon kansallispuiston mäntyromanttinen sielunmaisema otti vastaan tummanpuhuvan festarikansan järjestyksessään neljättä kertaa. Sierravuoresta alkusysäyksensä saaneesta ja sittemmin Turkuun vakiintuneesta festivaalista on kuulunut positiivisia arvioita, joten oli aika raahata oma maallinen tomumajansa ensimmäistä kertaa ihmettelemään, mistä siinä on kyse.

Ennen pureutumista perjantaipäivän antiin on yleisellä tasolla todettava, että Uittamon paviljonki liepeineen tarjoaa yltäkylläisen täydellisen sijainnin Metallivuoren kokoiselle festivaalille.

Auringossa kylpevälle merenlahdelle katsellessa ei voinut välttyä ajatukselta, voiko sittenkin olla niin, että Metallivuori on puitteiltaan se Suomen kaunein festivaali?

Kun puhutaan kävijämäärältään maltillisesta tapahtumasta, nousee esiin vääjäämättä tietty DIY-henki. — Ja tässä yhteydessä pelkästään postiivisessa mielessä, sillä järjestelyt huokuivat alusta loppuun ammattitaitoa ja asiakaslähtöisyyttä. Jonoja ei syntynyt, alue pysyi suorastaan hellyttävän siistinä ja kaikkien toiminta turvallisuudesta myyntipisteisiin mukavan letkeänä.

Okei, kyseessä on siis yksi ihan kiva hevifestari muiden joukossa? Ei suinkaan. Metallivuoren erottumistekijä käy paatuneen livemusiikin ystävän sydänalaan. Tapahtuma tekee vahvaa yhteistyötä Turku Rock Academyn kanssa. Kakkoslava löytyy Uittamon lavan nimeä kantavasta humppamutterista, jonka lauteilla Academyn suojista omia latujaan etsivät tuoreet bändit pääsevät stressitestaamaan omaa tekemistään ja materiaaliaan aidon maksavan yleisön edessä. Jos tällaisia mahdollisuuksia ei tarjottaisi uusille artistin aluille, miten voidaan olettaa sen kokemuksen kasvavan, jolla lyödään nimi ja logo laajempien massojen tietoisuuteen?

Huomasin suorastaan jännittäväni tapahtuman puolesta, sillä onhan Turkuun perustettu tälle kesälle kilpailijaksi ensimmäistä kertaa isompi ja enemmän mainstreamissa soutava metallifestivaali. Vieläpä ajallisesti hyvin lähelle Metallivuorta. Vaan eipä kannattanut huolehtia, sillä väkeä riitti ja Rock Academynkin lava oli poikkeuksetta hyvin kansoitettu. Etenkin Brainterrorin aikana suorastaan turvoksissa. Erityinen hatunnosto kyseiselle orkesterille vielä siitäkin, että festivaalin ensimmäinen moshpit otti ja syntyi juuri noiden herrojen jauhaessa tanssilavan puurakenteista selluloosaa.

Muita Rock Academyn bändejä olivat Bloody Moon, Kantør ja Blood Red Nails. Yhdistävänä tekijänä kaikilla oli uskottava soittotaito. Mainittakoon samalla, että lavan koko tuotanto tekniikkaa ja miksausta myöten toteutettiin Rock Academyn kasvattien toimesta, ja päälavalla oli muuten enemmän teknisiä haasteita. Jotain Turussa tehdään siis todella oikein, tai sitten alueen juomavedessä on vain mystisiä metallimusiikkiin altistavia pienhiukkasia.

Pähkinänkuoressa on todettava, että jokaiselle metallimusiikin ystävälle, jonka rahkeissa on yhtään mahdollista harrastaa kesäkuukausina kotimaanmatkailua, on Metallivuori festivaali, joka on nähtävä ja koettava ainakin kerran. Vastuuvapauslausekkeena kuitenkin kerrottakoon, että siitä saattaa tulla tapa.

Awake Again

Kun Turku Rock Academysta puhutaan, on luonnollinen jatke, että päälavan korkkasi juuri Awake Again. Rock Academyn siipien suojasta ponnistanut paikalliskopla on tehnyt vakuuttavaa nousua suuremman yleisön tietoisuuteen. Kuluva kesä onkin bändille ensimmäinen, jossa haltuunoton kohteeksi osuvat jo alan suurimmat kotimaiset kinkerit Tuskasta John Smithiin.

Eikä bändiä voi ihmetellä, kun se osuu nyt toisen kerran kohdalle. Korkeaenerginen esiintyminen ja mukaansa tempaavat pop-musiikinkin suuntaan flirttailevat biisit veivät kesäillassa vaivatta mukanaan.

Kun soittoslotti osuu perjantaille kello kolme, ei voida puhua mistään lottovoitosta. Kenttä sekä sen perällä sijaitseva juomatekninen tila oli soiton loppuessa jo varsin mukavasti miehitetty ja ihmisillä hymy kasvoillaan. Ainakin osittainen selkävoitto bändille jokilaivojen ja muun kesäisen Turun houkutuksista. Mutta miksi ihmeessä merkkarikojulta ei saa ostettua niitä punaisia pipoja, jotka päässään voi näköjään pomppia kuin kusiaisia housuihinsa saanut joulupukki?

Fear of Domination

Päälavan toisena aktina paikalle könysi Fear of Domination. Bändihän on vähän kuin valkoselkätikka, eli se ollut maailmassa jo kauan mutta näyttäytyy harvoin ihmiselle. Tarkemmin sanoen FoD-vauva rääkäisi 20 vuotta sitten rajamäkeläisessä autotallissa. Suuri yleisö tuntee bändin varmasti parhaiten Saku Solinista, joka taas tunnetaan parhaiten Turmion Kätilöistä. Solinistahan on tullut varsinainen suomalaisen metallin ”Saku of all places”, sillä hänellä tuntuu olevan musiikillisia projekteja käynnissä enemmän kuin perusbensalenkkarilla on autonraatoja pihassa pientä laittoa vailla.

Solinin bändimultiversumista juuri FoD on jäänyt minulla vähimmälle huomiolle etenkin viime aikoina, kun hänen tuoreen rakkaushedelmän, Orderin, kaksi ensimmäistä singleä ovat pyörineet soittolistalla melko korkeilla toistomäärillä. Tässä jaarittelussa onkin juuri se suurin bändiin liittyvä optinen harha. Bändi on paljon enemmän kuin Solin.

FoD tuli ja iski lekalla otsaan ja pajavasaralla johonkin alemmas lällätellen koko matkan kivun ja nautinnon välisellä veteen piirretyllä viivalla. Korkealla energialla ja armottomalla lava-ammunnalla toimitettu industrial-kilke upposi ja meni yhdellä humauksella niin sieluun kuin jalankin alle. Bändin toinen laulaja Jessica Salmi on tultava mainituksi. Salmi laulaa kuin kiimainen tuonen joutsen ihmiskunnan viimeisellä rannalla, eikä kenellekään jää epäselväksi, kenelle FoD:n lava kuuluu.

Solinin käydessä omaa karhunpainiaan vuoroin tekniikan riivausten ja biisien muistamisen kanssa, ylikorostui Salmen rooli jopa sellaiseen kerettiläiseen ajatukseen asti, että mihin bändi lopulta tarvitsee Solinia livenä? Tämä ei ole tarkoitettu kritiikiksi Solinia kohtaan tai hänen arvonsa minkään asteiseksi aliarvioimiseksi. Pointtini on se, että FoD:n meininki sekä materiaali tuntuisi olevan riittävällä tasolla suuremmankin huomioarvon saavuttamista varten, joten voisiko tuota sulaa laavaa tarjota yleisölle suuremmissakin määrissä Solinin kiireistä huolimatta?

Minulle ei tullut keikasta pienintäkään dominoinnin pelkoa vaan enemmänkin vahva tahtotila tulla dominoiduksi tällä musiikilla uudelleenkin. Mieluummin huomenna kuin ensi kesänä.

LUNA KILLS

Kuopiosta bänditaivaalle ponnistanut LUNA KILLS teki itseään isommalle yleisölle tykö viime vuonna huomiota herättäneen ”DEATHMATCH”-albuminsa kautta. Omalle kohdalleni Metallivuori oli ensimmäinen kerta, kun aika ja paikka kohtasivat bändin kanssa. Odotukset olivat melko korkealla, sillä nu-metalin ihanuuksiin nojaileva orkesteri on onnistunut herättämään äänituotteillaan lupauksia.

On nostettava hattua sille luu ulkona -asenteelle, jolla nuoret muusikot ottivat päälavan haltuunsa. Laulaja Lotta Ruutiaisen energiasta kävi laakista selväksi, ettei Turkuun oltu tultu pyytelemään läsnäoloa pätkääkään anteeksi. Ensimmäisenä päälavan aktina LUNA KIILLS myös käskytti hieman jähmeän yleisön rullaamaan pittiin, joskin vaihtelevalla menestyksellä.

Vaikka bändi ja yleisö hengittivät fyysisesti samassa tilassa samaa happea, tuntui jokin yhteys silti jäävän pitkään syntymättä. Oliko Ruutiaisen preesensissä ajoittain havaittavissa jopa pientä turhautumista siitä, ettei bändin yleisön niskaan heittämä bensa täysin kohdannut liekkien kanssa?

Oliko syynä sitten setin alkupuolen temmoltaan vaihtelevammat biisit, vai oliko bändin moderni metalli hieman vierasta yleisön segmentille? Oikeastaan vasta keikan viimeisellä kolmanneksella homma tuntui lähtevän rallattamaan ja biisien energiatasot vastaamaan bändin tahtotilaa. Jos keikan alku jätti kylmäksi, niin kesäkuussa julkaistu ”LOWER”-single ei. Yleisön reaktioiden yleinen konsensus myös tuki ajatusta siitä, että laajalle ulkomaankiertueelle muun muassa Future Palacen lämppäriksi suuntaava orkesteri lähtee matkaan melkoinen leka työkalupakissaan.

Lähiöbotox

Räpäyttävää raivarimetallia Itä-Helsingistä saapui messuamaan tuoreeltaan uutta materiaalia maailmaan puskenut Lähiöbotox. En ole lähtenyt kertaakaan kävelemään Botoxin keikalta huonoin mielin, mutta silti bändiin on ollut vähän vaikea suhtautua. Onko kyseessä hauska väliaikanumero ja huumorintäytteistä täytettä ajalle jotain muuta bändiä odotellessa… Eritoten on tuntunut, että ”räpäytykset” on vain liimattu bändisoundin päälle, eli yhtenäisyyden sijaan lavalla on ollut kaksi eri aktia kilpailemassa elintilasta.

Seksikäs Suklaa uhosi bändin olevan kovemmassa iskussa kuin koskaan. Kun hän avaa suunsa, siirtyy vastuu vahvasti kuulijalle. Siitä hauskana esimerkkinä miehen haasteet hahmottaa, mikä viikonpäivä perjantaina oli kyseessä. Yleisö korjasikin hänen käsitystä rytmikkäin LAUANTAI-huudoin, kun hän totesi, että huomenna on sunnuntai. Oli sitten kyseessä arki tai pyhä, oli täyttä faktaa, että jotain on bändin tekemisessä muuttunut.

Musiikki sai edelleen hyvälle tuulelle, ja Seksikäs Suklaa ja Dosdela ovat synnynnäisiä show-miehiä, mutta nyt kyse ei enää ollut pelkästä show’sta. Kyse oli metallimusiikista, joka tuntuu löytäneen itsensä. Jos aiemmin onkin tuntunut, että kyseessä on kahden musiikkigenren yhdistelmä, kuului lavalla nyt yhtenäinen ja raikas kokonaisuus.

Samat biisit kuulostivat aiempaa tiukemmilta ja tuntui kuin koko bändi olisi saanut jonkinlaisen valaistuneisuuden tilan oman materiaalin riittävyyden suhteen. Siihen yhdistettynä uusien biisien ”Kyläveli Keijo” ja ”Loparit” kaltaiset entistä pidemmälle hiotun tuntuiset kappaleet pistivät ensimmäistä kertaa päälavan edustalla käyntiin pitin, jota voi huoletta kuvailla raivokkaaksi.

Lopputulemana keikan jälkeen päässä olikin ajatus, että Lähiöbotox on vuonna -26 bändi, joka saa hyvälle tuulelle, mutta joka on syytä ottaa vakavasti.

Korpiklaani

Vastatervatun veneenpohjan tuoksuista ja korpikuusen kitkerän kyyneleen makuista rillumareiheviä tanssilattioille, joiden lankut on tehty höyläämättömästä puusta. Korpiklaani on mielenkiintoisella tavalla riistiriitainen tapaus. Suomeksi toimittava folk metal -retkue, jota ei juuri Suomessa näy. Mielenkiintoisena kuriositeettina todettakoon, että Metallivuoren keikka oli bändille tänä vuonna jo 36:s mutta samalla vasta ensimmäinen Suomessa. Bändin matka jatkuikin Turusta jo seuraavaksi päiväksi tarjoilemaan Saunaa ja Sahtia Bulgarian helteisiin.

Yleisön keskuudessa selvästi kihisi konsensus siitä, että käyntiin on tärähtämässä varsinaiset Pohjolan pidot. Omat odotukseni olivat sen sijaan hieman ristiriitaisemmat, sillä viime kesän setti Tuskassa jätti bändistä jälkeensä jotenkin erikoisella tavalla etäisen ja ponnettoman kuvan, jos toki aikainen esiintymisaika urbaanissa asfalttimiljöössä ei varmasti ole korpibändille yhtä luontainen pesimispaikka kuin Uittamon ajattoman mäntymetsän havuinen syli.

Alusta asti kävi selväksi, että röllipoppoo on iskussa. Lavalla mentiin jalka suorana, ja yleisölle tarjoiltiin harvemmin livenä kuultuja helmiä kuten ”Aita”. Erityisesti on mainittava rumpali Samuli Mikkosen tekeminen. Mies on sellainen metallimuppetti, että tunti kuluisi ilman tylsää hetkeä pelkästään herran toimitusta katsellen. Sen sijaan paljasvarpainen bassotaiteilija Jarkko Aaltonen puuttui tällä kertaa bändin kokoonpanosta.

Bändin henkeen sopii hienosti myös se, että kaikki epäpuhtaudet ja virheet kuuluvat selvästi läpi, mikä kertoo kauniisti siitä, että ajalle tyypillisesti ylikorostuvat taustanauhat eivät dominoi Korpiklaanin tekemistä. Tahallisesti tai tahattomasti laulaja Jonne Järvelän sanat sekosivat etenkin ”Levan polkassa” niin, että suusta tuli pelkkää titityytä, eikä se haitannut ketään. Eihän livemusiikin kuuntelijat tule etsimään kliinistä täydellisyyttä vaan todistamaan sitä, miten muusikot rakentavat taiteensa juuri sinä iltana heidän alttarilleen nautittavaksi. Eikä kukaan halua kokea korpea hiottuna vaan juuri niin karheana, että siitä jää kesytön fiilis.

Ja olihan ne sellaiset kekkerit, ettei kaiken soutamisen, juoksemisen, letkajenkkaamisen ja pomppimisen jälkeen kesäillasta yön hämäräksi muuttuneessa Uittamossa ollut yhtään kuivaa kainaloa tai mutrullaan olevaa suuta.