Korvahierontaa tanakoilla riffeillä: Pallbearerin jylhä ”Heartless”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 30.3.2017

Vaikka albumin nimi onkin ”Heartless” ja sen tyylilaji doom metal, on yhdysvaltalaisella Pallbearerilla tarjota tuoreimmalla julkaisullaan paljon sydäntä lämmittäviä kappaleita ja paljon kauniita hetkiä. Jo melkein kymmenen vuotta toiminnassa ollut yhtye on veistänyt komean kolmannen studioalbuminsa osittain samasta jylhästä kalliosta kuin aikaisemmatkin albuminsa, mutta lopputulos on sinetöity marmorilla. Pallbearer suuntaa hautajaissaattueensa edellisen ”Foundations of Burden” -albumin viitoittamalle selkeämmälle linjalle. Tyyli on avoimempaa ja helpommin lähestyttävää kuin aiemmin, ja mukana on myös selkeitä singlejä.

Heti albumin alkuun laitetut ”I Saw The End” ja ”Thorns” ovat yhtyeelle poikkeuksellisen ”lyhyitä” (ensimmäinen kuusi minuuttia ja jälkimmäinen viisi minuuttia) ja suoremmin asiaan meneviä kappaleita. Erityisesti ”I Saw The Endin” rakenne ja draaman kaari muistuttaa vanhan liiton hevimetallia kuten Iron Maidenia ja King Diamondia. Uudemmilla yhtyeillä kuten Mastodonilla ja Baronessilla on varmasti myös ollut jonkinlaista vaikutusta kappaleiden rankkoihin soundeihin ja koukeroisiin kuvioihin. Riffit ovat todella maistuvia; ne ovat samalla sekä raskaita että melodisia. Ei ole ihme, että nämä kaksi kappaletta julkaistiin singleinä, sillä ne ovat ehdottomasti levyn kovimpia numeroita. Näillä raidoilla bändi on kompressoinut ja tiivistänyt yhden tavallisen kymmenen minuuttia kestävän kappaleensa sopivan kokoiseksi purtavaksi. Tavallaan näiden kahden voimakkaan kappaleen laittaminen heti levyn alkuun erottaa ne hieman kokonaisuudesta sekä samalla laittaa kuulijansa kuuntelemaan putkeen kaikki pisimmät kappaleet. Muiksi vaikuttimiksi nousevat sekä 70- että 80-luvun proge, erityisesti Rush ja Marillion. Osassa kappalemateriaalista kuuluu myös krautrockin vaikutus, ja erityisesti pisimmät kappaleet ottavat paljon oppia Pink Floydilta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yhtye nojaa vahvasti kahteen tekijään: laulaja-kitaristi Brett Campbellin vaikeroivaan lauluääneen sekä hänen ja aisaparinsa Devin Holtin kitaratyöskentelyyn. Campbellin voimakas ja kantava ääni liitää välillä Geoff Taten ja Rob Halfordin tyylisten vokalistien lähelle pysyen kuitenkin aina hieman kahlittuna doom metalin raskaaseen hautajaisseremoniatyyliseen rekisteriin. ”Lie of Survival” -kappaleessa Campbell tuntuu myös sivuavan äänellään Ghostin Papa Emeritusta. Kitaralinjat ovat levyllä sekä riffipainotteisia että melodisia. Kitaroiden kontrapunktit ovat paljon velkaa Iron Maidenille ja Fates Warningille ja riffit Melvinsille ja Crowbarille. Kitaristit työskentelevät saumattomasti yhdessä kuunnellen toistensa soittoa ja täydentäen tarpeen tullen toisen jättämiä aukkoja. ”Cruel Road” on ehkä levyn suoraviivaisinta antia vailla muiden kappaleiden polveilevia kitarakuvioita ja melodisia koristeita.

Levyn nostalgisten hevimetallihetkien ja vatsan täyttävien riffien kääntöpuolella ovat sen himmailuosiot ja hieman hitaammin kehittyvät kappaleet kuten massiivinen ”Dancing in Madness” ja levyn päättävä monumentaalinen ”A Plea For Understanding”. Päätöskappaleen kylmä alku on kuin post punk -yhtye The Chameleonsin kappaleista ja ”Thornsin” lopussa oleva osio kuin Metallican alkupään tuotannosta. Nimikkokappaleen intron akustista kitarointia olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin. Levyn pitemmät kappaleet ovat selvästi sisäänpäinkääntyneimpiä ja surumielisimpiä. Tavallaan ne ehkä hieman sulkevat pois kuuntelijoita, jotka tuotiin niin lämpimän avoimesti sisälle kahdella loistavalla ja keskipituisella riffikimaralla.

Pallbearer on tällä levyllä iskenyt monta kertaa kultasuoneen vuodattaen siitä loistavia kappaleita sekä muistettavia yksittäisiä hetkiä. Monessa kohtaa yhtye tuntuu eksyvän hieman kauas kappaleittensa punaisesta langasta ja jää tuijottelemaan liikaa taivaanrantaan, vaikka olisi kuinka paljon hyviä juttuja sormien alla kehiteltäväksi. Mielestäni yhtyeen kannattaisi harkita ”I Saw The Endin” ja ”Thornsin” kaltaisten tiiviimpien kappaleiden tekemistä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö tässä olisi selkeästi bändin paras levy. Jämäkkään ja tukevaan peruskallioonsa nojaava yhtye on sallinut tyylinsä pidikkeiksi myös kreikkalaisia pylväitä ja paljon entistä hienostuneempaa arkkitehtuuria. Parhaimmillaan tämän albumin pystyy laittamaan muitta mutkitta soimaan ja jokaisella kerralla vastaanottamaan auditiivisesti miellyttävää korvahierontaa vankoilta riffeiltä, kauniilta melodioilta ja törkeän korkealaatuisilta soundeilta. Pink Floydin tapaan tämän albumin voisi esittää Pompeijin raunioilla, ja kokemus olisi varmasti kylmiä väreitä nostattava.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen