Kotimaisen black metallin moderni klassikko – arvostelussa Goats of Doomin ”Tie on hänen omilleen”

Kotimaisen black metallin kenttä on varsin hedelmällinen, sillä viime aikoina on julkaistu varsin pätevää materiaalia suoraan syvyyksistä. Vuosi 2020 näyttää myös todella hyvältä julkaisuvuodelta s    uomalaisen mustan metallin osalta, ja hyvänä todisteena on Nivalasta ponnistavan Goats of Doomin 31. tammikuuta julkaistava ”Tie on hänen omilleen”.

Erinomaisen ”Rukous” -albuminsa jälkeen heräsi kiinnostus siitä, että mihin suuntaan Goats of Doom voi mahdollisesti soundiaan viedä, vai pysytteleekö se visusti mukavuusalueellaan. Sekään ei olisi ollut synti, vaikka syntisyys ei bändiä itseään taida paljoa haitata. Raaka black metal kun pitää sisällään aina oman estetiikkansa, josta ei aina tarvitse poiketa.

”Tie on hänen omilleen” ei ole edeltäjästään suuri loikka tyylillisesti, mutta silti se onnistuu kantamaan myös uudempaa hedelmää oksillaan. Niin erikoista kuin se on, niin ensinnäkin levyn tuotantoon ja soundeihin on kiinnitetty enemmän huomiota – siis black metallin mittapuulla. Levy kuulostaa lo-fi:n sijaan orgaaniselta mutta selkeältä, ja kitarat ovat rosoisia mutta eivät suttuisia. Myös levyn vokaalisuorituksia ja niiden tuotantoa on miellyttävää kuunnella. Niin ironista kuin se ehkä onkin, niin toisinaan silotellummalta kuulostavat raakuudet ja rujoudet ovat parempi tapa välittää viesti.

Mukavan kompaktin pituinen albumi tuntuu jatkavan kunniakkaasti esimerkiksi Barathrumin, Azaghalin ja Behexenin jalanjäljissä mustalla metallillaan, joka hyppää välillä tasaisesta poljennosta ja rockahtavistakin riffeistä (”Mustan unen äiti”, ”Tie on hänen omilleen”) raivokkaaseen piiskaamiseen (”Kuolonkorjaaja”, ”Sinne mihin valheet ei yllä”). Tarjolla on monipuolinen kattaus tremolosahaamista, syvältä sivaltavaa riitasointuisuutta, taisteluhymnejä ja black n’ roll -riffejä ripauksella kaikuja kansanmusiikista.

Bändi saattaa hyvinkin hyppiä yhden ja saman kappaleen sisällä tyylistä ja otteesta toiseen, kuten vaikkapa avauskappaleessa ”Mustan unen äiti”, joka polkaistaan käyntiin tasaisella ja melko kiireettömällä kompilla, mistä se sitten kehittyy blast beatteihin ja kiivaaseen kitaravalliin. Toisen säkeistön jälkeen kitarat soittavat voimasointujen ja arpeggioiden kysymys-vastaus -kuviota, josta kappale kehittyy hetkeksi kuoron ryhdittämään ambienssiin, joka ei olisi kaukana jopa Moonsorrowin tuotannosta.

Sinne mihin valheet ei yllä” on varmasti yksi levyn kohokohdista mitä tulee riffittelyyn ja melodisuuteen. Jokaisessa käänteessä ja nurkassa Goats of Doom iskee hihastaan toinen toistaan julmemman kuuloisen riffin, joka saa suonissa roihuamaan. Viisikannan täydentää täydellisesti myös melodinen kertosäe, joka tulee soimaan varmasti kovaa ja korkealta täydellisessä unisonossa bändin konserteissa.

Erityisen miellyttävä elementti kautta koko levyn on sen soittajien suoritukset ja ote instrumenteistaan. Jokaiselle raidalle on saatu taltioitua bändin rienaava henki luonnollisimmillaan ja rennoimmillaan. Soitto käy hyvin yhteen, mutta ranteessa on löysyyttä niin, että soundi ja substanssi purevat kuulijaan täydessä harmoniassa – niin riipivä kuin se osaakin olla.

Joku (lue: minä) voisi mennä niin pitkälle, että nimittää ”Tie on hänen omilleen” -levyä moderniksi black metal -klassikoksi, joka ei kalpene vanhojen mestareiden rinnalla, kannustaa rinnalla marssijoita ja toimii tienraivaajana perässä hiihtäville. Goats of Doom on onnistunut taltioimaan levylle raakaa henkeä, roihuavia riffejä, toisinaan synkkiä ja toisinaan voitokkaita melodioita sekä mieleen jääviä kappaleita loistavasti toteutettuna.

9/10

Kappalelista:

  1. Mustan unen äiti
  2. Kuolonkorjaaja
  3. Sinne mihin valheet ei yllä
  4. Vakaumus ja kuolema
  5. Veren veljeskunta
  6. Tie on hänen omilleen
  7. Aamen

Kommentoi julkaisua