Kotimaisen raskaan rockin ja metalin juhlaa, unohtamatta legendaarista Uriah Heepiä – Rock In The City Jyväskylä -festivaali oli odotettu viikonloppu

Rock In The City Jyväskylä lukeutuu niihin onnekkaisiin festivaaleihin, jotka voitiin pitää tänä kesänä vallitsevasta maailmantilanteesta huolimatta. Kaksipäiväiselle festivaalille oli kerätty nippu kotimaisen rockin ja metal-musiikin kärkinimiä, joiden soittamisen riemu paistoi kauas yleisöön. Oman lisänsä festarille antoi legendaarinen Uriah Heep, joka pääsi soittamaan usean konsertin Suomen maanperällä tänä kesänä. Tässä ajassa se oli myös brittiyhtyeelle harvinaista herkkua, joka nautti silmin nähden paljon rakkaiden suomalaiskuuntelijoiden näkemisestä ja heille soittamisesta.

Kaksipäiväinen festivaali oli selvästi profiloitunut perjantain suhteen rock-painotteiseksi, kun taas lauantaina lavalle astui useampi metal-yhtye. Perjantain esiintyjiin lukeutuivat Kotiteollisuus, Klamydia, Brother Firetribe, Uriah Heep, Sonata Arctica ja Apocalyptica. Loppuunmyydyn lauantain artistikiinnityksiä olivat Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus, Turmion Kätilöt, CMX, Mokoma, Battle Beast ja Stam1na. Tässä raportissa en aio käsitellä jokaista yhtyettä, vaan pyrin tiivistämään keskeisimmät huomioni.

Vaikka Klamydian keikka oli perjantaina toiseksi ensimmäisenä, oli yhtye onnistunut houkuttelemaan paikalle kohtuullisesti kuulijoita. Aurinko lämmitti ja punk rock raikasi kotimaisen punk-pioneerin viihdyttäessä yleisöä suoraviivaisella otteella ja tarttuvilla kappaleillaan. 13. päivä perjantai ei ollut Klamydialle suotuisa, ja yhtye joutui keskeyttämään keikkansa noin varttitunnin etuajassa. Syytä yhtye ei antanut, mutta myöhemmin Klamydia antoi lausunnon jossa paljasti kitaristi Jari Helinin saaneen sairauskohtauksen. Hyväksi onneksemme Helin on parempaan päin ja pääsee tulevaisuudessa soittamaan kuulijoille.

Brother Firetribe oli perjantain esiintyjistä yksi niitä, joiden keikkaa olin jo hieman odottanut. Yhtye saapui lavalle riemuissaan ja suorastaan hehkui soittamisen intoa ja riemua. Brother Firetriben sokeroitu, melodinen rock istui täydellisesti lämpimään alkuiltaan, ja yhtyeen kappaleet tuntuivat pureutuvan hyvin yleisöön, synnyttämällä liikehdintää. Soittamisen riemu välittyi hyvin yleisöön, ja tunnelma pysyi korkealla, vaikka oma mielenkiintoni ei riittänyt aivan loppuun saakka.

Yleisesti arvioituna perjantain odotetuin esiintyjä oli brittiläinen rocklegenda Uriah Heep, jonka illan konsertti oli samalla yhtyeen 99. keikka Suomessa. Pandemiasta huolimatta brittiyhtye oli saanut järjestetty pienen Suomi-kiertueen, jolle oli painatettu oma kiertuepaitakin. Kun pandemian keskellä on eletty jo puolitoista vuotta, tuntui uskomattomalta ja epärealistiselta nähdä ulkomaalainen yhtye Suomessa. Siltä se taatusti tuntui yhtyeen jäsenistäkin, eivätkä hekään voineet olla peittelemättä keikkailun riemua. Vaikka solisti Bernie Shaw oli luonnollisesti eniten äänessä, osallistui muukin yhtye ilotteluun.

Uriah Heepin keikka tyydytti taatusti ihmisten rockin nälkää. Konsertin aikana kuultiin niin rumpusoolo, kitarasooloja kuin yhtyeen yhdessä soittamia instrumentaalisia revittelyjä. Vaikka yhtyeen monelle jäsenelle on kertynyt mittariin jo paljon vuosia, soitti Uriah Heep täydellisellä antaumuksella ja hyvällä energialla. Brittiyhtye nautti yleisön suosiosta joka sekunnin ajan ja säästi sokerina pohjalle sen legendaarisimman kappaleen.

Sonata Arctica lukeutui itselleni yhdeksi perjantai illan yllättäjäksi. Vaikka kemiläisyhtyeen musiikki ja keikat ovat entuudestaan tuttuja, pääsi Sonata Arctica ilahduttamaan odotettua raskaammalla ja energisemmällä keikalla. Viimeksi vuonna 2018 näkemälläni keikalla muistelin yhtyeen soittaneen kohtuullisen hyvän konsertin, mutta tämäniltainen keikka vei tunnelman aivan toisiin sfääreihin. Yhtye soitti suorastaan nälkäisesti kappaleita toisensa perään ja käänsi kierroksia irti. Pandemian aiheuttama keikattomuus oli taatusti vaikuttanut Sonata Arcticaan, joka tuntui päästelevän patoutunutta energiaa valtoimenaan. Erityisesti keikan loppupuolella soitetut ”The Cage” ja ”Don’t Say A Word” jäivät mieleeni kummittelemaan.

Jos perjantailta pitäisi kuitenkin valita se yllättävin yhtye ja esitys, lunastaisi sen Apocalyptica. En ollut aiemmin todistanut kotimaisen sellorock-yhtyeen keikkoja, ja siksi sainkin yllättyä konsertin väkevyydestä ja raskaasta ulosannista. Sellot yhdessä perkussioiden kanssa saivat lahjakkaiden muusikoiden käsissä aikaan mielenkiintoisia äänimaailmoja, jotka lähentelivät paikoitellen industrial metal -vivahteisia yhtyeitä Tengger Cavalry ja The Hu. Tämä tietysti sillä erolla, ettei Apocalyptican keikalla kuulla kurkkulaulantaa, mutta muuten soitto oli aggressiivista ja vangitsevaa.

Apocalyptican keikka ei noussut illan hienoimmaksi pelkästään siksi, että kokoonpanosta löytyy järisyttävän taitavia muusikoita, vaan myös sen takia, että yhtyeen keikka sisälsi yllätyksiä. Ensimmäinen sellainen oli vieraileva vokalisti Tipe Johnson, joka tuli laulamaan lavalle usean kappaleen ajan. Instrumentaalisesti soitettu ”Nothing Else Matters” oli osuva valinta rytmittämään ja rauhoittamaan keikkaa. Valinta oli myös siksi osuva, että Metallican ”The Black Album” täytti juuri pyöreitä vuosia. Iso tekijä keikassa oli myös yhtyeen nokkamiehen Eicca Toppisen viihdyttävä asenne, joka humoristisella otteella kevensi tunnelmaa hienosti.

Jos perjantai oli artistikattaukseltaan enemmän kallellaan rockiin, oli lauantai selvästi painottunut metal-musiikin suuntaan. Päivän ensimmäisten yhtyeiden joukossa kuultiin kansan suursuosikkia, Turmion Kätilöitä, joka tapansa mukaan sai suuren massan innostumaan. Monotoniset, toisiaan erehdyttävän paljon muistuttavat, jumputtavat kappaleet saivat yleisön jalat tamppaamaan maata ja heiluttamaan nyrkkiä ilmassa. Tyylilleen uskollisesti Turmion Kätilöt viljeli kappaleidensa välissä myös huumoria, joka pysytteli visusti vyötärön alapuolella, muutamaa herpaantumista lukuun ottamatta.

Lauantain progressiivisimmasta annista vastasi kotimaisen rockin kärkinimiin lukeutuva CMX, joka hillitymmällä ja monipuolisemmalla ulosannillaan loi suuren kontrastin edeltävän yhtyeen esitykseen. Lukuisista mestarillisista rock-sävellyksistä tunnettu CMX keskittyi keikkansa aikana soittamaan menevää rockia ja lämmitti kuuntelijoiden mieliä lämpöisellä tunnelmallaan. Keikan alussa ollut sadekin lakkasi sopivasti. CMX:n esiintyminen oli kaikkinensa mukavaa seurattavaa.

Lauantai-illan vetonaula, Battle Beast, kaappasi yleisön suosion alkusekunneista lähtien. Illan keikka ei sisältänyt suuria eroja toissa vuonna näkemääni Olavinlinnan-keikkaan verrattuna, mutta Battle Beast soitti innolla ja raivokkaasti, mikä sulatti yleisön sydämiä. Solisti Noora Louhimo ja basisti Eero Sipilä keskustelivat yleisön kanssa uutteraan, ja kosketinsoittaja Janne Björkroth järjesti humoristisen väliaikaesityksen. Tunnin mittaisen keikan aikana kuultiin tarttuvia kappaleita toisensa perään, ja tunnelma kantoi hyvin loppuun saakka.

Rock In The City Jyväskylä -festivaalin viimeisenä esiintyjä toimi lemiläinen Stam1na, joka tapansa mukaan järjesti hikisen ja vauhdikkaan konsertin. Yhtyeen raivokkaat kappaleet saivat yleisöönkin vauhtia useaan otteeseen. Pittejä nähtiin useita keikan aikana. Vokalisti-kitaristi Antti Hyyrynen toi illan aikana esiin kiitollisuuden keikkamahdollisuudesta, kuten moni muukin esiintyjä festivaalin aikana. Erityisen tämän kesän konserteista tekivät Stam1nalle sen, että yhtyeen perustamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Ikä on kuitenkin vain numero, ja lemiläisyhtyeen kohdalla esiintyminen ja soitto oli edelleen raudanlujaa. Vaikka Stam1na on tunnettu raivoisasta ulosannistaan, oli illan aikana kuultu ”Elämänlanka” itselleni upea uusi tuttavuus. Olen kuullut Hyyrysen laulavan puhtaasti, mutta tuolla kappaleella hän tavoittaa äänessään ja tunnelmassa jotain erityistä.

Kokonaisuudessaan Rock In The City Jyväskylä oli onnistunut kokonaisuus, jos Klamydian kitaristin Helinin sairaskohtausta ei lasketa. Festivaalille saadut yhtyeet soittivat antaumuksella ja nauttivat festivaalista toivottavasti yhtä paljon kuin kuuntelijat. Festivaalialue ei ollut suuri, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri tämän kokoiselle ihmismassalle. Alueena Lutakko on ihanteellinen, sillä alueen porteilta oli hyvä näköyhteys esiintymislavalle. Tämä mahdollisti sen, että keikkaa pystyi katsomaan ja kuuntelemaan festivaalialueen toisesta päästä saakka. Itsessään Lutakon sijainti myös ihanteellinen, sillä keskusta ja kulkuyhteydet ovat lähellä.

Festivaalin järjestäjä oli omalta osaltaan huolehtinut siitä, että alueella oli mahdollista pitää turvavälejä ja huolehtia käsihygieniasta. Läheskään aina tämä ei tietenkään toteutunut yleisöstä johtuen, mutta tapahtumajärjestäjä muistutteli asiasta kiitettävän usein loppuiltaa kohden. Kiitos Rock In The Cityn järjestäjä ja esiintyjät hienosta viikonlopusta!

Raportti: Aleksi Parkkonen
Kuvat: Anne Kosonen