Kotimaisen vaihtoehtorockin tulevat vientivaltit? – Dirt ja Pretty Tavastialla
Helsinkiläinen raskasta grunge rockia soittava Dirt julkaisi kesäkuussa korona-ajan yli panttaamansa, loistavuutta hipovan debyyttialbuminsa ”Deadbeat” Ranka Kustannuksen kautta. Yhtye oli ehtinyt tehdä pari keikkaa kevään kuluessa Tallinn Music Weekiä myöten. Keskiviikkona 13. kesäkuuta koitti se kauan odotettu päivä, jolloin Dirt juhlisti lämppäribändinsä Prettyn kera tuoretta tuotostaan, missäs muualla kuin Helsingin Tavastialla.
Klo 19.30 Tavastia oli jo puolillaan täynnä väkeä. Varttia vaille kahdeksan illan avannut, itselleni entuudestaan tyystin tuntematon Pretty yllätti allekirjoittaneen täysin. Ulkoisen habituksen puolesta nuorelta androgyyniltä seksisymbolilta vaikuttavan, jo varhaisessa vaiheessa erinomaiset esiintyjän skillsit omaavan vokalisti Hene Jääsalon otteista tuli vahva assosiaatio Italian euroviisuvoittaja Måneskinin vokalisti Damiano Davidiin ja Ville Valoon. Välillä jopa liiankin. Jossain kohtaa tuntui, että muu bändi oli pelkistetyn arkisissa kuteissaan aivan eri planeetalta lavalla söpösti keikistelevän, pitkän ja langanlaihan, valmiin staran maneerit omaavan keulakuvansa kanssa. Toisaalta yhtyeen jäsenten välinen habituksellinen kontrasti lisäsi yhtyeen lavapresenssiin persoonallisuutta, eikä jättänyt ryhmästä liian sliipattua vaikutelmaa.
Mistään konventionaalisesta ränttätäntästä tai tummanpuhuvasta rakkauslässyttelystä Prettyn musiikissa ei kuitenkaan ole kyse. Puolituntinen raakaa ja meluisaa grungen sekaista, hypnoottista voimarockia sotkettuna noise rock-, post punk- ja hitusen myös psychobilly-vaikutteisiin toimi jäätävän hienosti. Kaiken tämän päällä Jääsalon maukkaasti rujoa musiikkia somistava ääni sekä intensiivinen lavapresenssi jättivät yhdessä kiehtovan vaikutelman. Vaikka yhtye oli ehtinyt soittaa ainoastaan kaksi keikkaa ennen Tavastian vetoa, ei se Prettyn taisteluvalmiudessa näkynyt mitenkään. Toisaalta se ei myöskään jälkikäteen katsottuna yllättänyt, sillä sen jäsenistön taustalta löytyy useita levyttäneitä bändejä kuten Luukas Oja, Rue Morgue ja MMSP.
Vasta puolitoista vuotta kasassa ollut helsinkiläisyhtye on julkaissut toistaiseksi vasta EP:n ja parin sinkun muodossa muutaman kappaleen suoratoistopalveluissa. Tavastialla kuultiin tuoreen singlebiisi ”Under the Weatherin” lisäksi pari vanhempaa biisiä ja loput puolen tunnin intensiivisestä setistä loppuvuodesta ilmestyvällä yhtyeen toisella EP:llä julkaistuksi tulevaa materiaalia. Setin lyhyydestä huolimatta se vähäinenkin materiaali oli hyvää ja varmasti kuuntelukertojen myötä yhä paremmin aukeavaa. Yhtyeen yhteissoitto oli alusta lähtien todella tiukkaa, biisit mukaansatempaavia ja livenä todella vaikuttava, fyysinen kokemus.
Illan mittaan yleisöä oli virrannut paikalle noin neljä viidennestä Tavastian kapasiteetista. Kun ottaa vielä huomioon sen seikan, että heinäkuun alkupuolisko keskellä festarirypästä on varmaan nihkeintä aikaa klubikeikkojen suosiota ajatellen, määrä oli erinomainen. Illan varsinaisella vetonaulalla, alun perin Kirkkonummi-Helsinki-Rovaniemi-yhteydet omaavalla, 2016 Helsingissä perustetulla Dirtillä on ollut aikaa kasata ja kypsytellä konseptiaan pari vuotta.
Dirtin orastava suosio on myös jossain määrin hämmentävää. Yllättävää oli yleisön laaja skaala ja hajonta ikähaitarin ja sukupuolijakauman suhteen. Se, mikä oli aistittavaa ja ilmeistä oli, että näiden tuoreiden yhtyeiden edustama musiikillinen virtaus, etenkin Dirtin tapauksessa, on ottamassa entistä suurempaa roolia kotimaisen rock-musiikin kentällä, ja että yhtyeen musiikki puhuttelee ihmisiä aina The Cultin ja hard rockin parissa kasvaneista kasariboomereista grunge-diggareiden kautta rock-musiikkia monipuolisesti kuluttavaan nykynuorisoon saakka.
Rauhassa lavalle askeltava rytmiryhmä aloittaa setin debyyttialbumilta löytyvän ”Sweet Retributionin” chillin amerikanmallisen, leveällä voimariffigroovailulla. Yhtyeen rytmiryhmän, rumpali Alex Anttilan, kitaristi Kappe Koutosen ja basisti Benny Raivion pitkäaikainen yhteissoittokokemus aina death thrash -yhtye Nuclear Omnicidea ja sen esiastetta myöten on yhtyeen yhteissoiton kiistämätön selkäranka. Hetken kuluttua yhtyeen vokalisti Aleksi astelee uskottavan rock-staran elkein lavalle ja tarttuu mikkiständin varteen päättäväisesti. Alkusetti menee Dirtiltä kuitenkin enemmän tai vähemmän esiintymistuntumaa hakiessa, vaikka soitto rullaakin mainiosti. Taidokkaan ja sympaattisen oloisen saksaheviviiksisen soolokitaristin, Sebastian Frigrenin (mm. Devenial Veredict) tyylitelty, voimakas ja teknisesti korkeatasoinen osuu ryhmän vakaasti louhivaan, rytmiseen maaperään kuin tikka silmään.
Setin toisena biisinä tulee ”Deadbeatin” ensimmäinen single ja varsinainen leka, ”Real World”, joka sai ankaruuden ja pehmeyden välisellä jännitteellä yleisön mukaan jo astetta paremmin. Toisen singlen, eniten Pride And Gloryn southern hard rock -sekoitteista grunge-kulmaa yhtyeen tuotannosta tarjoava toinen singlebiisi ”Circles” jatkaa yhtyeen setin nousujohtoista kulkua.
Mainos päättyy
John Corabin aikaisen Mötley Crüen voimalla svengaavan halkorockin mieleen tuova ”God Has Cut You Down” ja rikollisen hyvillä melodioilla siunattu, mutta jostakin käsittämättömästä syystä albumilta pois pudotettu ”I Don’t Care” näyttivät, että yhtyeellä on pakissa kovatasoista materiaalia niin nyt kuin jatkoakin ajatellen. Koutosen ja Frigrenin lavan eteen rakennetulla catwalkilla tarjoilemat kitarabattlet soolo-osuuksien aikana olivat lisäksi setin edetessä viihdyttävää katsottavaa ja hyvää kontaktin ottoa yleisön kanssa.
Ehkä debyyttialbumin komeimpiin sfääreihin kasvavan Dream Theater -henkisen, eteerisen himmailubiisin ”Eyes Wide Shutin” Koutonen käynnistää tyylikkäästi sopiva Metallican ”Welcome Home (Sanitariumin)” näppäilyintron johdattamana. Muutoin mainiosti menneen biisin aikana Tiaisen äänen kestävyyden ja vireen kanssa korkean rekisterin osalta esiintyi pieniä ongelmia, jotka olisivat ehkä olleet ratkaistavissa Raivion oktaavia matalammalta tuplaamien tukilaulujen myötä, jotka hieman myöhemmässä vaiheessa settiä kuulostivat yhteissoundiltaan oikein hyvältä. Frigrenin Tavastian seinille roiskiman, parin Acceptin ”Balls To The Wall” -riffikierron jälkeen yhtye tarttuu hyvin rokkaavaan, mutta vähän turhankin ilmiselvään lainaan, Alice In Chainsin ”We Die Youngiin”, joka tosin sulautuu vaarallisen helposti yhtyeen omaan tuotantoon.
Tässä kohtaa settiä tapahtuu jotain merkillepantavaa. Aleksi Tiainen ylistää välispiikeissä bändikavereitaan parhaiksi ystävikseen, ja yhtye halaa toisiaan lavalla. Monien jenkkibändien kohdalla tunnustus olisi herättänyt korniudessaan vaivaantuneisuutta, mutta nyt sytyttää tämä veljellinen ele yhtyeen yhteisen tekemisen liekin entistä kirkkaammaksi. Tuossa hetkessä oli ilo todistaa aitoa ja vilpitöntä kunnianosoitusta ja rakkauden elettä bändikavereille. Se kertoo henkilöstä paljon: vain kovat ja hyväsydämiset jätkät pystyvät sellaiseen.
Toisaalta tässä kohtaa settiä bändi alkaa myös löytää kokonaisuudessaan suvereenin otteen hommastaan ja useasatapäisestä yleisöstä. Etenkin vokalisti itse rohkaistuu silminnähden biisi biisiltä ottamaan enemmän roolia auktoriteettina suhteessa yleisöön yhtyeen keulahahmona. Hieman lisää lavakokemusta, ja tervettä rutiinia kehiin, niin yleisö tulee vielä syömään hänen kädestään. Heti tunnekuohun perään tuleva albumin vaarallisimpiin biiseihin kuuluva ”Counting Bodies” osoittaa, että Dirtin ei tarvitse tukeutua maailmanluokan covereihin soittaakseen briljantin keikan. Yhtyeen omaan tuotantoon palaaminen osoittaa samalla debyyttialbumin biisimateriaalin vahvuuden.
Mainos päättyy
Pyykkinarun pätkällä farkkunsa vyöttäneen, ylävartalo paljaana keikan revitelleen, liehulettisen Koutosen otteissa paistoi positiivinen energia läpi keikan. Kontrastina lavan vastapäisellä laidalla Death-T-paitaan ja flanellipusakkaan sonnustautunut, raamikas basisti Raivio hoiti puolestaan moshaus-osaston, satunnaiset örinätuplaukset, taustalaulut ja hämmentävän lavakomiikan kotiin. Ulkoiselta habitukseltaan vuosien mittaan vinniepaulistuneesta (kyllä, luit ’uusiosanan’ kirjoitusasun oikein) rumpali Anttilasta on kuoriutunut nuoruuden rässivuosien jälkeen todella jämäkkäotteinen ja ihailtavan nyanssitajuinen, lujaa ja tarkasti lyövä, hienosti svengaava rumpali.
Kantrahtavan sävyisellä, narisevalla kiikkustuolibluesilla käynnistyvän ”Blood of The Damnedin” myötä Dirt saa ensimmäinen lavavieraan. Joey Edströmin asiaankuuluvan tyylikkäästi puhaltamalla huuliharppuintrolla vahvistettu viisikko hoitaa kappaleen puolivälistä eteenpäin ronskimmansorttisen, Skid Row’n tyyliseksi hard rockiksi muuntautuvan kappaleen intensiteetillä maaliin. Albumin metallisin mäiskepala nimikkobiisi ”Deadbeat” oli silkkaa jyrää ja murhaa. Tuolloin yhtye lavaesiintymisensä suhteen oli viimeistään ilmiliekeissä. Viulisti Ester Sevilemillä ja sellisti Antti Poutasella (mm. Devenial Veredict) vahvistetusti Dirt esitti albumin päättävän Alice In Chains -tyyppisen puolislovarin ”True Blue (Only You)”:n. Vaikka biisi kauniista ajatuksestaan huolimatta onkin allekirjoittaneen makuun liian siirappinen, kaikui se priimalaatuisen äänentoiston omaavissa liveolosuhteissa kauniisti varsinaisen setin päättävänä kappaleena.
Raikuvien suosionosoitusten takaisin lavalle saattelemana Dirt sitten tuli ja soitti kokonaisen biisin aiemmin setissä kiusoittelemaansa Metallicaa kovassa nosteessa erään Netflixin teinisarjan myötä olleelta ”Master Of Puppetsilta”, kuinkas muutenkaan. Vaaniva ”The Thing That Should Not Be” soveltui kohtalaisen hyvin Dirtin alkuperäistä versiota mukailevaan käsittelyyn. Astetta paremmin jätkät jyystivät kumminkin heti perään Thin Lizzy -klassikon ”Cold Sweat”. Keikan vihonviimeisenä biisinä kuultu, yhtyeen vuonna 2019 ilmestyneen debyytti-EP:n nimikkobiisi ”Low Life” oli reipastempoisena numerona setin menevintä osastoa. Siitä huolimatta, uuden levyn todella vahvaan materiaaliin ja maailmanluokan lainabiiseihin verrattuna biisinä se jäi auttamattomasti setin tasapaksuimmaksi kappaleeksi.
Mainos päättyy
Kaiken kaikkiaan ilta oli upea ja lupauksia täynnä monessakin suhteessa. Verrattain runsaslukuinen yleisö ja bändit nauttivat joka hetkestä kaikin siemauksin. Ilmassa oli jonkin uuden ja merkittävän asian alun tunnelmaa. Kaksi todella lahjakasta, tuoretta bändiä pääsivät näyttämään kyntensä kotimaan rock-pyhätössä. Dirtillä edessä on keikkojen täyteinen syksy ensimmäisen Suomen-kiertueensa merkeissä. Prettyn leirissä tullaan piakkoin tekemään jokin isompi keikkajulkistus. Molemmat yhtyeet näkisi myös mieluusti ensi kesän festarilavoilla. Näiden esitysten perusteella povaan pitkää ja menestyksekästä uraa sekä antoisaa tulevaisuutta molemmille ryhmille.