Kotimaista laatutyötä kolmelta vuosikymmeneltä – Amorphis Tavastialla 14.-16.10.2020

Vuoden 2020 piti olla suurien juhlallisuuksien vuosi muuan Amorphikselle. Syytä juhlaan toden totta onkin, sillä yhtye on saavuttanut kunnioitettavan 30 vuoden iän. Vuosirenkaiden myötä yhtyeelle on karttunut peräti kolmentoista studioalbumin katalogi, johon ei mahdu yhtäkään täyttä hutia. Niinpä vesi herahtikin kielelle saman tien, kun bändi ilmoitti aikeistaan soittaa tarunhohtoisella -klubilla kolme peräkkäistä keikkaa, yksi kutakin -vuosikymmentä kohden. Alun perin keväälle kaavaillut keikat siirtyivät tutuista syistä ensin heinäkuulle, sitten lokakuulle. Suunnitelmat muuttuivat vielä muutama viikko ennen h-hetkeä, kun Covid-teknisistä syistä kolme keikkaa jaettiinkin kuudeksi, eli kaksi per päivä. Nyt nuo keikat ovat takana, ja sitä myöten yhtyeen 30th Anniversary Tour on paketoitu – ainakin tämän vuoden osalta.

Keikoista ensimmäisen oli määrä kattaa yhtyeen vuodet 2010–2019. Olin päättänyt osallistua jokaisena päivänä aikaisempaan, kello 18.15 alkavaan keikkaan. Jokaisena päivänä aikataulu piti minuutilleen, mikä oli eduksi ottaen huomioon, että soittoaikaa oli ruhtinaalliset 65 minuuttia ja keikkojen välissä koko paikka oli putsattava perusteellisesti ennen illan toista asiakasryntäystä. Käytännössä viranomaismääräysten mukaiset erityisjärjestelyt tarkoittivat Tavastialla runsasta istumapaikkatarjontaa ja rajattua seisomismahdollisuutta lavan edustalla. Yleisökapasiteettia oli rajattu myös voimakkaasti, minkä vuoksi keikkaa edeltänyt puheensorina salissa oli paljon normaalia vaimeampaa.

Viimeistä kymmentä Amorphis-vuotta juhlistanut keikka käynnistyi vuoden 2015 ”Under the Red Cloud” -albumin nimikkoraidalla. Vuoden 2011 ”The Beginning of Timesia” edusti ”You I Need” ja vuoden 2013 ”Circleä” puolestaan ”The Wanderer” ja Tomi Koivusaaren mestariteos ”Nightbird’s Song”. Viimeksimainittu varsinkin oli ihokarvat nostattavan komeaa kuultavaa. Näitä poimintoja lukuunottamatta setti oli kuin leikattu versio melkeinpä mistä tahansa viime vuosien Amorphis-keikasta kahden uusimman levyn haukatessa leijonanosan soittolistasta. Tässä mielessä keikka oli hieman hukattu mahdollisuus, ja varsinkin loistavan ”The Beginning of Timesin” laiha edustus jäi harmittamaan. Soundit kuitenkin pelasivat loistavasti, bändi oli iskussa ja yleisö oli asianmukaisen arvostavalla tuulella. Tunnelma oli kiitollinen ja helpottunut: ainakin tämä yksi keikka nyt toteutui onnistuneesti.

Yhtyeen keskimmäisen vuosikymmenen käsittänyt keikka noudatti kappalemateriaaliltaan hyvin pitkälti edellispäivän kaavaa. Korkean profiilin levyiltä ”Eclipse” ja ”Skyforger” tuli neljä biisiä kummaltakin, ”Silent Watersin” ystävät saivat tyytyä kahteen veisuun ja jonkinlaisiksi hylkiöiksi yhtyeen diskografiassa jääneet ”Am Universum” ja ”Far From the Sun” noteerattiin molemmat yhdellä biisillä. Olin laskevinani, että kahdentoista biisin setissä kappaleita olisi voinut nostaa viideltä albumilta tasaisemminkin, mutta näillä mentiin tällä kertaa. Varsinkin hypnoottinen ”Alone” soi todella vakuuttavasti, ja kappaleen aikana allekirjoittanutkin vaipui syvällisiin ajatuskeloihin silkan musiikin voimasta. Jokaista iltaa varjostanut tiukka aikataulu pakotti yhtyeen kaavamaiseen suorittamiseen, mutta ehti laulaja Joutsen sentään kiitellä yleisöä vuolaasti, sekä tiedustella näiden mielipidettä kesällä soitetusta stream-keikasta. Jakautuneesta vastaanotosta huolimatta mies vihjaili mahdollisuudesta toistaa kyseinen temppu, kuin myös yhtyeen aikomuksesta siirtyä pikkuhiljaa työstämään uutta materiaalia.

Keikkarupeama huipentui perjantaina monille entuudestaan odotetuimpaan ”old school” -settiin, jonka aikana Amorphis sukelsi historiansa alkuhämäriin. Tuttuakin tutumman kosketinintron säestyksellä miehistö asteli sinisenä hohkaavalle lavalle, ja ”Tales From the Thousand Lakes” -levyn varsinainen avauskappale ”Into Hiding” käynnisti yhtyeen 1990-luvun loistossa piehtaroineen nostalgiatripin. Suurin osa tänäkin iltana kuulluista kappaleista on kuulunut yhtyeen keikkojen vakioarsenaaliin jo vuosia, mutta tässä vaiheessa asia tuskin vaivasi enää ketään. Omanlaisensa huippukohta keikalla oli, kun ”Karelia”-välisoiton myötä Santeri Kallio ja Tomi Joutsen poistuivat takavasemmalle luovuttaen estradin alkuperäiselle Amorphis-nelikolle. Abhorrence-laina ”Vulgar Necrolatry” edusti yhtyeen alkuaikojen tyyliä raadollisimmillaan, ja rytmikitaristi Tomi Koivusaari sai jälleen omaksua jo pieni ikuisuus sitten hylkäämänsä solistin roolin. Miehen suoritus mikrofonin varressa herätti myöhemmin pientä hilpeyttä koko bändin keskuudessa, vaan teknisen suorittamisen sijaan paljon tärkeämpää olikin nostalgian hengessä saada todistaa Amorphis alkuperäisessä koostumuksessaan. Keikka sai arvoisensa päätöksen yhtä aikaa huuruisen progressiivisen ja tautisen tarttuvan ”My Kanteleen” myötä.

Elävä legenda on ilmaisu, jota ei kevyin perustein soisi käytettävän minkään bändin kohdalla. Amorphis jos mikä on tuon suitsutuksen kuitenkin ansainnut. Statuksen arvoa alleviivaa entisestään, ettei orkesteri ole missään vaiheessa luopunut musiikillisesta kunnianhimostaan, kuten tasaisen vahva diskografia ja viimeisimmän ”Queen of Time” -levytyksen määrätietoinen mahtipontisuus osoittavat. Vallitseva tapahtumateollisuuden maailmantilanne tuo oman mausteensa keikkojen arvosteluun. Mistä uskaltaa ylipäätään valittaa, kun olosuhteet huomioiden pitäisi olla kiitollinen, että Suomessa ylipäätään järjestetään keikkoja missään muodossa? Tämäkin näkökulma huomioiden Amorphiksen 30-vuotisjuhlakeikat jättivät selvästi positiivisen jälkimaun. Yksi kautta aikain tärkeimmistä suomalaisista metallibändeistä toimitti kolmena peräkkäisenä päivänä yhteensä kuusi keikkaa, joista kolme todistin ja rautaiseksi totesin. Olosuhteisiin nähden se on saavutus, jonka arvoa eivät himmennä lyhyet soittoajat, kalliit pääsyliput tai koronaviruksen sanelemat erityisjärjestelyt. Eläköön Amorphis!

Teksti: Ossi Kumpula

Kuvat: AJ Johansson

Kommentoi julkaisua