Kotomaamme punkkareiden muistelot viehättävät hetkittäisestä sekavuudestaan huolimatta – arviossa Miettisen kirja ”Suomi-Punk 1977–1981”

Kirjoittanut Juhani Mistola - 20.4.2021

Miettinen: Suomi-Punk 1977–1981

Isi, mitä oli punk? Tätä kysyttiin erään nostalgiakonsertin nimessä jo 25 vuotta sitten, kauan ennen omaa aikuisikääni. Kuitenkin vasta nyt on julkaistu kattavuuteen pyrkivä ja siinä enimmäkseen onnistuva historia Suomen punk-skenen ensimmäisen aallon keskeisistä vuosista. Kirjan kokoajana ja toimittajana toimiva Kimmo Miettinen lienee ainoita elossa olevia kirjoittajia, joilla olisi edes ylipäätään ollut palkeita lähteä moiseen urakkaan.

Suomipunkin ensimmäinen aalto, kuten kaikki musaskenet aina on, oli melkoisen sekavaa ristiaallokkoa.  Juicen, Daven ja kumppaneiden innoittamat suomalaiset tekstintekijät löysivät musiikillisen kotinsa Ramonesin keikalta – rockissahan ei näemmä tarvitsekaan osata montaa jazzsointukäännöstä ja kiekua englanniksi enkeleistä ja lohikäärmeistä. Kun bonukseksi lisätään vuotta myöhemmin valtiotasolla – ja poliittisten nuorisojärjestöjen aloitteesta – kielletyn Sex Pistols-keikan aikaansaama vastareaktio, on aallon selkein muoto valmis. Saatiin Eput, Pelle ja monet pienemmät johtamaan vallankumousta, vaikkei aina ollutkaan selvää mitä edes vastustettiin. Se, mikä usein kuitenkin unohdetaan, on vaikkapa monien laulunkirjoittajien epätyöväenluokkainen lukeneisuus ja Suomessa tuolloin taajaan vierailleen Dr. Feelgoodin pubrock-vaikutus. Sinänsä ironista, että samanaikaisesti lähes samanlaisia kolmen soinnun renkutuksia 50-luvun kierteellä veivanneet diinarit ja teddy boyt ottivat punkkarit nyrkkeilysäkeikseen. Vai ottivatko? Kirjan mukaan asenteet ja kohtalot riippuvat sijainnista, kavereista tai tuulen suunnasta ja vuosien vieriessä tapahtumien selkeät kulutkin ovat paikoitellen epäselviä.

Muutenkaan Suomi-punk ei ollut mitenkään yksiselitteisen yhtenäinen joukkue, vaan hyvin monenlaista musiikkia on kutsuttu punkiksi. Kuitenkin nuorison halu möykätä omien rajallisten taitojen puitteissa on lopulta – ainakin toivottavasti – ikuista ja universaalia. Kun suuri yleisö ja nuorison syvät rivit löysivät tyylin vaikkapa Pelle Miljoona Oy:n ja Hassisen Koneen suurmenestyksien myötä, alkoi alkuperäisistä punkeista tuntua siltä, että vanhasta yhteisöllisyydestä on jäljellä enää rintanappien ja hakaneulojen lävistämät kuoret. Ja mikä pahinta, jäljelle jääneet bändit olivat oppineet soittamaan liian hyvin! Taidot muovautuivat uudeksi aalloksi tai päämäärättömäksi tekotaiteeksi. Oli miten oli, alkuperäinen, yksinkertaisuudesta energiansa saanut punk kuoli. Tai sitten se vain katosi haastateltavien ja median tutkasta noustakseen taas jossain uudessa yhteydessä pintaan kuin halvan viinipullon korkki. (Teki mieleni kirjoittaa tähän, että ”kuin Archie Cruzin vaivalla käsintehty sähkökitara”, mutta kyseinen tapaus tai henkilö ei taida ansaita yhtään enempää mediahuomiota)

 

Opus noudattaa rakenteeltaan ja tyyliltään Legs McNeilin ja Gillian McCainin klassista protopunk-kartoitusta Please Kill Me (1996): Ns. suullisen historian (oral history) perinteiden hengessä ääneen pääsevät puhuvat päät, joiden sitaatit täyttävät useimmat kirjan 384 sivusta. Haasteltavista ja tarinoista nimekkäimmät ovat odotetusti akselilta Pelle Miljoona OyEppu NormaaliRatsiaKollaa kestääSe, mutta myös monet pienemmälle huomiolle aikanaan jääneet bändit saavat tarinoinneilleen ainakin yhden sivun. Tämä on toki perusteltu lähestymistapa, mutta itse olisin ehkä lukenut suoraviivaisen kronologisen ”puhuvat päät” -esityksen ja vaikkapa pikkuhistoriikit kolmen keikan ja yhden sinkun ikäisiksi jääneistä bändeistä. Nyt eepos kärsii etenkin loppupuolelle saavuttaessa ajoittaisesta sillisalaattimaisuudesta, jossa kaikille tekijöille ja teemoille annetaan yhtäsuuri ääni kokonaisuuden kustannukselta. Ehkäpä pitääkin teipata tämä kirja punkisti vessan seinään ja nauttia herkkänä hetkenä luku kerrallaan, unohdettuja bändinimiä Spotifyhin kirjaten.

Teksti: Juhani Mistola