Köyhän miehen Agallochia konerummuilla – arvostelussa Hukanhaudan ”Murheen musta lintu”
Pohjois-Karjalasta kajahtaa. Suomalaisilla folkkimausteilla ehostettu dark metal -projekti Hukanhauta on saanut debyyttialbuminsa valmiiksi, ja jo pelkän kansitaiteen perusteella voi hyvin päätellä, mitä tuleman pitää. Yhden miehen projektina työstetty ”Murheen musta lintu” on hieman päälle puolen tunnin mittainen reissu lumisiin metsiin murheellisissa ja kalmaisen runollisissa tunnelmissa.
Matka alkaa varsin tylyllä tavalla, jota voisi kuvailla puun oksan läimäyksenä päin näköä. Albumin aloittava ”Joka puu puree” iskee ensisekunneilla kaiuttimista ulos sen verran korviinpistävää konerumpujen muovista nakutusta ja midimäistä lead-kitarasoundia, että tulee mietittyä, onko tässä sittenkin demo kyseessä. Kun tästä järkytyksestä on selvitty, päästään Agallochin parilta ensimmäiseltä levyltä tuttuun musiikilliseen antiin. Akustinen kitara luo metallisempaan ulosantiin hyvin kontrastia, samalla kun monenkirjavat laulut ja ärinät kaikuvat eteerisesti taustalle miksattuina.
Kun kokonaisuuden heikoimmasta lenkistä on selvitty, ei loppulevykään ole ihan ongelmatonta kyytiä. ”Murheen musta lintu” on hidastempoisempaa folkkifiilistelyä, joka antaa reippaasti tilaa lauluosuuksille. Vaikka tietty kaiku ja rosoisuus tuovatkin kivasti väriä kuiskutteluun ja rääkymiseen, on laulut koko levyn keston ajan vuorattu läpikotaisin efekteillä. Pidemmän päälle Hukanhaudan laulujen kanssa tulee mieleen halpa tupla-IPA: jos laatu on hieman ontuvaa ”kukaan ei huomaa”, jos se on tungettu täyteen humalaa. Joskus vähemmän on enemmän.
Mainos päättyy
Aiemmin mainitun Agallochin vaikutteet ovat myös levyllä sen verran vahvasti läsnä, että ”Murheen mustaa lintua” voisi paikoin luulla jopa tribuuttilevyksi. Esimerkiksi ”Lumous” tuntuu hakevan vaivaannuttavan paljon lainoja ”She Painted Fire Across The Skyline Pt.2” -kappaleelta. Ihan yhtä räikeitä vastaavia tapauksia levyllä ei muuten kuulla, mutta lainoja tuntuu olevan metallisemmissa osuuksissa enemmän kuin omia ideoita. Mainittakoon kuitenkin, että jokaisella debyyttilevyllä ei tarvitse keksiä koko genreä uudestaan. Jotain on kuitenkin pielessä, kun läpikuuntelun aikana huomaa miettivänsä muita levyjä enemmän kuin sitä, mikä soi. ”Pale Folklore” on kyllä ihan helvetin hyvä levy.
Vaikka kokonaisuus onkin jonkinmoinen siipirikko, on ”Murheen mustalla linnulla” ne hyvätkin hetkensä. ”Runonkerääjän” winter synth -väliosa ja ”Valitusvirsi” ovat lauluja lukuun ottamatta kelvollista kuunneltavaa. Varsinkin levyn lopettava ”Hukanhaudalla” soi kanteleineen sen verran kauniisti, että vastaavaa Nestin tyylistä materiaalia olisi kuunnellut mielellään vaikka kokonaisen levyllisen. Palataan asiaan, jos Hukanhauta saa hommattua seuraavalle tuotokselleen oikeat rummut ja enemmän itsensä kuuloista materiaalia lainojen sijaan.
Mainos päättyy