Kuin kohdalleen napsahtaneet palapelin osat – arviossa Rimbacherin debyyttilevy ”High Hopes On The Rocks”
Mitä saadaan, jos heitetään blenderiin esimerkiksi sellaiset bändit kuin Ratt, Bon Jovi, Def Leppard, Poison sekä Van Halen ja maustetaan seos vielä ripauksella AC/DC:tä? Tai minkä bändin musiikki sopii kuunneltavaksi niin Sunset Stripille kuin Pohjolan kaamokseen? Tai minkä yhtyeen voi kuvitella niin isoille stadioneille kuin myös kesäfestareille tai klubikeikoille? Vastaus kysymyksiin on ehdottomasti Rimbacher. Tosin tässä vaiheessa lienee paikallaan kuitenkin korostaa, että kyseessä ei ole kopio edellä mainituista tai muustakaan bändistä, vaan Rimbacherilla on täysin oma, persoonallinen tyylinsä.
”High Hopes On The Rocks” on Rimbacherin ensimmäinen pitkäsoitto, jota odotettiin ilmestyväksi jo hieman aikaisemmin. Soundien ja biisien hiominen veivät kuitenkin hieman odotettua kauemmin, ja tähtäimessä oli myös bändin kokoonpanon vakiintuminen. Albumia odotellessa Rimbacher julkaisi nipun toinen toistaan kovempia sinkkuja, jotka antoivat hienosti osviittaa tulevasta. Singleinä julkaistiin “Chasing Ghosts”, “Cocaine Eyes & Nicotine Stains”, “Last Breath of Rock ‘n’ Roll”, “Loving You (Is Loving a Broken)”, “Worldkiller” sekä viimeisimpänä “Pluto”. Levyn nimi löytyy puolestaan “Chasing Ghosts” -biisin lyriikoista.
Haastattelin yhtyettä jokin aika sitten ja kysyin, mikä biisi kiteyttää Rimbacherin bändinä kaikkein parhaiten? Vastaus oli levyn aloittava ”Worldkiller”, mihin on helppo yhtyä. Mutta jos ”Worldkiller” esittelee bändin, tekee sen ehdottomasti myös ”Pluto”. Ihastuin biisiin heti ensikuulemalta ja myönnän kuunnelleeni sen repeatilla useita kertoja peräkkäin. Harva raita saa minussa aikaan sellaista reaktiota, joten se kertonee hyvin paljon kappaleen erityislaatuisuudesta. Erityisen paljon minua miellyttää kitarointi sekä mainio sävellys sanoituksesta puhumattakaan.
Mainos päättyy
Laulaja Niko Rimbacherilla on melkoisen upea ääniala, joka tulee hyvin esille usealla kappaleella. Hyvänä esimerkkinä siitä vaikkapa ”Rock to Ruin”, joka jyrää muutenkin eteenpäin tasaista tahtia. ”Out for More” -raidalla on mainion kuuloinen kertosäe, joka tuo jokaisella kuuntelukerralla kylmät väreet. Biisi sisältää myös mukavan kuuloisen kitarasoolon, josta voi aistia häivähdyksen Def Leppardia.
Levyn jokainen raita on omanlaisensa pieni taideteos, ja yksityiskohdat ovat tarkkaan mietitty biisijärjestystä myöten. Teemat ja sanoitukset vaihtelevat, ja pitkäsoitolta löytynee sopiva kappale jokaiseen tunnetilaan. Mukana on niin ”Luxuryn” kaltainen bilebiisi, tunteita tihkuva rakkauslaulu ”Loving You (Is Loving a Broken)” kuin myös ympäröivää yhteiskuntaa ja sen muotteja kritisoiva ”Worldkiller”.
Rimbacherissa bändinä kuin myös sen esikoispitkäsoitossa ovat palaset napsahtaneet hienosti kohdalleen. Yhtyeen vankka ammattitaito, hyväntuulisuus, ystävyys sekä toisiinsa luottaminen kuuluvat musiikista läpi ja tuovat myös kuulijalle hymyn kasvoille. Vaikka Rimbacher on saanut nimensä Nikon sukunimestä, on bändin jokainen jäsen tasa-arvoinen. Vaikka kullakin muusikolla on niin sanotusti oma tonttinsa, on heillä mahdollisuus tuoda omaa osaamistaan esille myös muulla tavoin: esimerkiksi ”Worldkillerin” kitarasoolon soittaa Niko.
Mainos päättyy
”High Hopes On The Rocks” on pitkäsoitto, jonka pisteytys aiheutti hieman tavallista enemmän pohdintaa ja täysien tähtien antaminen ei olisi ollut mitenkään mahdoton ajatus. Päädyin lopulta kuitenkin neljään ja puoleen tähteen, sillä jätän mielelläni seuraavalle albumille mahdollisuuden yltää vielä korkeammalle. Kakkoslevyn materiaali on bändin mukaan jo hyvissä kantimissa, joten jään uteliaana kuulolle, mitä sieltä onkaan tulossa. Sitä odotellessa aion laittaa debyytin soittimeeni vielä lukuisia kertoja ja voin suositella samaa kaikille AOR:n vannoutuneille ystäville. Rimbacher on takuulla bändi, josta tullaan kuulemaan vielä paljon.
Kokoonpano:
Niko Rimbacher – laulu
Osku ”Sticky” Kilpi – kitara
Jim ”Jimbo” Heikkinen – kitara
Reisca Morani – basso
Jouni Kauppinen – rummut