Kuin musiikillinen karkkipäivä, jonka toivoisi olevan kahdesti viikossa: arviossa Somehow Jo:n loistava ”Tusk”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 5.10.2019

Tampereelta ponnistava Somehow Jo esittää räiskyvää vaihtoehtometallia, jota on maustettu reippaalla kädellä myös progressiivisilla elementeillä. Mitään itsetarkoituksellista kilkuttelua, otelauta-akrobatiaa tai tahtilajijumppaa bändin musiikki ei suinkaan ole. Bändin uusi hengentuotos ”Tusk” on melodinen ja koukeroinen taidonnäyte, jota on selvästi tehty myös terve pilke silmäkulmassa. Toisinaan musiikki tuo värikkäine syntetisaattoreineen mieleen Musen, toisinaan rouhean kitarasoundin ja intensiivisten riffien puolesta taas vaikkapa Good Tigerin. Mitään kovin selviä vertailuja ei kuitenkaan voi tehdä, sillä Somehow Jo kuulostaa vain itseltään.

”Tusk” on loistava osoitus siitä, että monivivahteista metallia voi tehdä ilman, että uhraa melodisuutta ja tarttuvuutta progressiivisuuden alttarilla. Somehow Jo on onnistunut mahduttamaan albumin täyteen tarttuvia kertosäkeitä, iskeviä riffejä ja tanakasti tamppaavia grooveja. Sieltä täältä löytyy myös letkeämpää meininkiä, joka äityy toisinaan jopa funkiksi. Hyvänä esimerkkinä tästä on kappale ”Heads And Tails”, jossa kitaristi soittaa slap-riffin, joka on hieman harvinaisempaa sähkökitaralla kuultuna. Tämä on yksi niistä seikoista, jotka osoittavat sen, että bändin muusikoilta löytyy paljon kokeilunhalua.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Suuri osa albumin kappaleista on sellaisia, että ne saadakseen voisi moni myydä vaikka oman mummonsa. Singlenäkin julkaistu levyn kakkosraita ”Mad Town” lienee osuvin esimerkki tästä. Tämä upea kappale polkaistaan käyntiin hieman alakuloisella syntetisaattorimelodialla, jonka ympärille bändi purskahtaa täydessä voimassaan. Narskuvien kitarariffien lomaan punotaan melodisia lead-pätkiä, joiden taustalla kuoro tuo viimeisen silauksensa kappaleen kiehtovaan atmosfääriin. Kertosäkeessä on mielenkiintoisella tavalla jotain sellaista, joka tuo mieleen esimerkiksi Lapkon ja Disco Ensemblen kaltaiset kotimaiset mestarit, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Eniten tanssijalan alle käy hienosti nimetty ”And The Oscar Goes To…”, josta löytyy juuri niin korvien väliin jäävä syntetisaattorimelodia kuin vain voi, ja sen päälle on tietysti liimattu sellainen lantiota keinuttava komppi, että kuulija suorastaan ryöstetään tanssilattialle. Tähän grooveen ei kuitenkaan jäädä liian pitkäksi aikaa, vaan tunnetila vaihdetaan melko pian hieman mystisemmäksi. Bändi ei näytä tyytyvän koskaan liian yksinkertaisiin ratkaisuihin, vaan kuulija osataan myös pitää varpaillaan.

”The Fear” lienee yksi albumin polveilevimmista numeroista. Kappale käynnistyy riffillä, joka tuo kevyesti mieleen esimerkiksi Soenin kaltaiset riffiprogeilijat tai vaikkapa tuoreemman Fiendsin. Säkeistöjen ja kertosäkeiden väleihin viljellään polveilevia nypläilyjä, jotka eivät kuitenkaan sahaa mitään epätavallista tahtilajia tai yritä muutenkaan hämmentää kuulijaa liiaksi. Väliosassa bändi taas päästää valloille sisäisen petonsa moukarimaisten tuplabasarien jylistessä samalla, kun kitarat sahaavat lähes black metal -tyylisiä tremolo-riffejä. Ihailtavaa heittäytymistä tyylistä toiseen. ”404” taas sisältää sellaisia ideoita ja aineksia, jotka muistuttavat itseäni esimerkiksi Amendfoilista, eli nykyisestä Palehorsesta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kokeellisimmillaan bändi on esimerkiksi päätöskappaleessa ”10000”, jossa kuullaan alussa hämmentävää humppakomppia kvinttibassoineen samalla, kun saluunapianon iskut ryhdittävät eriskummallista meininkiä. Ja kun samasta kappaleesta löytyy vielä bändille tyypillisiä juustoisia syntetisaattorimelodioita, kitaroiden funk-komppaamista ja slap-bassoa, on lopputuloksena persoonallinen päätös levylle. Voi vain kuvitella, miten hauska tämä kappale on livenä – sekä bändille, että yleisölle.”Under The Setting Sunissa” puolestaan tuntuisi kertosäkeessä olevan kevyt nyökkäys ABBAlle sen pianoiskujen puolesta. Avauskappale ”Alcoholidayta” voisi taas kuvailla Stratovariukseksi soittamassa beguine-kompeilla höystettyä Von Hertzen Brothersia. Aivan ilahduttavan erikoinen soppa!

”Tuskin” kaltaisia, monivivahteisia ja tasokkaita albumeja tulee kotimaisella musiikkikentällä suhteellisen harvoin vastaan. Levy on täynnä ilahduttavia musiikillisia oivalluksia ilman, että bändi koskaan varsinaisesti astuu liikaa laatikon ulkopuolelle. Tämä jättää tilaa tarttuvuudelle, joka puolestaan antaa mahdollisimman monelle kuulijalle mahdollisuuden päästä sisälle bändin musiikkiin. Sen lisäksi, että levyllä on musiikillisesti niin paljon laadukasta sisältöä, nautin itse laulajan persoonallisesti äänestä, joka taipuu tarvittaessa cleaneista myös raspimpiin tulkintoihin. Lisäksi pidän kovasti levyn kitarasoundeista. ”Tusk” on kuin karkkipäivä, jonka toivoisi olevan kahdesti viikossa.