Kuin olisi unta nähnyt — Queens of the Stone Age Helsingissä 4.8.2025

En muista, mitä keikkaa olisi enää aikuisiällä tullut odotettua niin paljon kuin Queens of the Stone Agen ensinäkemistä livenä. 24.1.2025 pää oli räjähtää riemusta, kun permantoliput kyseisen yhtyeen konserttiin varmistuivat. QOTSA:n laulaja Josh Hommen terveysongelmat ovat varmasti herättäneet huolta monissa yhtyeen kannattajissa, ja pahimmillaan viime vuosina on saatu pelätä koko uran ja elämän jatkumisen puolesta, kun edeltävän albumin ”…In Times New Roman” -julkaisua ennen mies taisteli syöpää vastaan. Parannuttuaan taudista muut terveysongelmat pakottivat Hommen ja hänen yhtyeensä keskeyttämään vuoden takaisen Euroopan-kiertueensa. Kuitenkin 4.8.2025 Helsingin jäähallissa järjestetyssä konsertissa mies vaikutti jälleen olevan elämänsä voimissa. Illasta muodostui sen tason musaspektaakkeli, jota kohtuuttoman korkeista odotuksista huolimatta en olisi voinut kuvitellakaan!

Maailmanlaajuisesta suosiostaan huolimatta QOTSA:a on tavattu vain harvakseltaan Suomessa – mitä sinänsä en ihmettele, sillä yhtyeen konsertit ovat tänäkin vuonna myyneet pääosin muualla loppuun, kun taas Helsingin-keikalla hallista pystyi nopeasti poimimaan joitakin tyhjiä paikkoja. Konserttia myös mainostettiin melko viime hetkille asti, mikä – olkoon kuinka ylimielisen röyhkeä väite tahansa – saattaa viestiä siitä, että kansallamme on mennyt jotain musiikin ymmärtämisessä pahasti ohi. Toisaalta tästä sopii olla yhtyeen fanina myös kiitollinen, sillä tuskin olisi tarvinnut kohtuuhintaisilla seisomapaikkalipuilla juhlia, jos bändin suosio olisi tällä ilmansuunnalla lähellekään vastaavanlaista kuin esimerkiksi Iron Maidenilla, Rammsteinilla tai Guns N’ Rosesilla.

Saavuttuamme kaatosateen alta hallille, jonot sisälle olivat vielä varsin maltilliset. Merchandice-piste oli ymmärrettävästi kerännyt ympärilleen paljon väkeä, sillä edellisen kerran Queens of the Stone Agen kiertuepaitoja on voinut ostaa Suomesta oletettavasti vuoden 2013 Rock the Beach -tapahtuman yhteydessä. Illan lämppärinä toiminut So Good keräsi porukkaa katsomoon ihan kivasti, mutta monet näkivät parhaaksi viihtyä vielä tässä vaiheessa käytävillä ja tupakkapaikalla. Spice Girls -vivahteinen, princess punkiksi itseään nimittävä poppoo meni itseltäni rehellisesti sanottuna aika paljon ohi ymmärryksen. Mielenkiintoisimmaksi seikaksi keikalta jäikin ilmoille kysymys, millä perusteella juuri kyseinen orkesteri oli valikoitunut QOTSA:n kiertuekumppaniksi. Jostain syystä lauluosuudet olivat aika kipeää kuultavaa, mikä teki keikan seuraamisesta hivenen vaikeaa. Tässä ilmenikin sitten sopiva väli tankata viimeiset oluet ja ripaus raitista ilmaa, sillä jo näillä hetkillä alkoi olla aistittavissa, että hallissa tulisi olemaan illan mittaan aivan helvetin kuuma.

So Good soitti ytimekkään, noin puolen tunnin setin, jonka jälkeen pikkuhiljaa hallin katsomot alkoivat todella täyttyä. Ilmassa oli kaikenkirjavia tunteita; jännitystä, intoa, kylmiä väreitä. Hetki ennen pääesiintyjän keikan alkua valot hämärtyivät, ja pian usvaisen savun takaa pystyi erottamaan rumpupatterin taakse astelevan hahmon. ”Feel Good Hit of Summer” kajahti ilmoille, ja savun seassa seisoneet soittajat näyttivät vielä tässä vaiheessa iltaa kuin aaveilta. Heti perään suurklassikko ”No One Knows” , josta varsinainen riemu repesi! Yleisömeri löi nyrkkiä, ja erityisesti huomioni kiinnittyi siihen, miten aggressiivinen ja vaarallinen kyseinen biisi on liveolosuhteissa. Saundit olivat muutenkin huomattavasti raskaammat mitä bändin levyillä, mutta illan mittaan selvisi, kuinka laajasti dynamiikkaerot saatiin siitä huolimatta käyttöön. Liian usein on tullut tavattua livenä sitä ongelmaa, että itsessään hienot kevyemmät osuudet jäävät tasaisella teholla iskevien rumpujen jyrän alle, mutta tänä iltana kyseisen vaaran mahdollisuus ei ehtinyt käydä mielessäkään. Toisin sanoen, keikan anti ei omaan korvaani jäänyt ainakaan saundeista kiinni. Hommen laulu olisi monien mielestä varmaan saanut olla asteen kovemmalla, mutta toisaalta tuo seikka vaikuttaa olevan vähänkään raskaamman musiikin keikoille pikemminkin lähtökohtainen ominaispiirre kuin varsinainen puute.

Vailla mainittavampia taukoja edennyt esitys jatkoi kulkuaan ”Burn the Witchin” ja ”Made to Paraden” tahdeissa. Samalla paljastui tarkemmin bändin jäsenten takana piileskellyt lavastus: valtava teatteriverho, joka yksinkertaisuudessaan tyylikkään valosuunnittelun kanssa muodosti ihastuttavan harmonisen yhdistelmän. Näin ollen on kerrottava myös keikan visuaalisen ilmeen olleen viimeisen päälle. Tarkat tekijät ja soittajat hittejä pursuavan biisilistan kanssa tarjosivat puitteet aivan oman luokkansa esitykselle, joka jatkui seuraavaksi takuuvarman livebiisi ”My God is the Sunin” vauhdikkaissa merkeissä. Tätä seurasi ”In My Head” ja uusimman levyn majesteettinen singlekappale ”Carnavoyeur”. Tanssihitti ”Way You Used to Do” starttasi varsinaisen suosikkibiisivärisuoran, kun vähintään yhtä groovaava ”If I Had a Tail” ja aniharvoin livenä kuultu ”The Vampyre of Time and Memory” seurasivat toisiaan. Hommen pianosäestyksen päälle kitaristi Troy Van Leeuwenin soittama lyhyt, mutta sitäkin tyylikkäämpi soolo oli pikkaisen varioitu levyversion vastaavasta, mutta pureutui ihon alle liki yhtä viiltävästi. Muutenkin miehen ääritarkka soitto tuntuu muodostavan jonkinlaisen ammattimaisuuden ruumiillistuman. Slide-putkella rykäistyt vingutukset olivat monessa kohtaa sen kuuloisia, että saattaisivat saada kuulijat kiristyttämään hampaita ja pahasti, mutta tämän sepän käsissä ne herättivät silkkaa ihailua sulautuessaan tärkeäksi palaksi bändin tyylikästä kokonaisuutta.

”I Think I Lost my Headache” tuntui edeltävien täsmäosumien jälkeen pieneltä suvantohetkeltä. ”A Song for the Deaf” ei myöskään ollut mielestäni itsessään keikan huippukohtia, mutta toimi toisaalta ansiokkaana latauksena loppupuoliskon hittisuoralle. Svengaavan vintage-henkinen ”Emotion Sickness” oli jälleen yksi eniten odottamiani biisejä, ja kyllähän tämäkin kappale sai näinkin kankeat tanssijalat vipattamaan. Hilpeän hyväntuulista meininkiä jatkoi duurivoittoisuuden erikoisuus ”I Sat by the Ocean”, jonka jälkeen ”Paper Macheten” terä sai tehdä selvää pikkuhiljaa tuskaisen kuumuuden kanssa kärvistelevästä yleisöstä. Tiukkaakin tiukempi ”Hangin’ Tree” oli yhtä lailla pirteä esitys ja erinomainen esimerkki todistamaan yhtyeen keskinäisen yhteissoiton täsmällisyyden. Kappaleen jälkeisen pienen tauon päätteeksi Homme asetti huulilleen sätkän, oli tietysti – minkäs muunkaan – kuin ”Make It Wit Chun” aika. Jumalauta, jos jossain on termille ”chillaaminen” soundtrack, se lienee tämä kappale. Kolmen soinnun matelevasti etenevään kiertoon perustuva mestariteos on varmasti tehnyt kaiken, mitä yksittäinen biisi voi ihmisen verenpaineiden ja stressitasojen laskemisen eteen tehdä. Kiitos, neroutta minä sanon! Itsessään sävellys ei välttämättä edes ole mikään maailman ihmeellisin, mutta teoksen taika piilenee merkittävissä määrin siinä, kuinka yhtye esittää sen. Helsingin illassa biisin kertosäe sai Hommen johdattamana aikaan valtaisat yhteislaulut.

Rivakka superhitti ”Little Sister” aloitti keikan rähinäbiisejä sisältäneen loppuhuipennuksen. Von Leeuwen pohjusti maltilla seuraavaa klassikkoa, joka oli taatusti yksiä illan odotetuimpia esityksiä. ”Go with the Flow” sai yleisöltä nimensä mukaisen reaktion, ja ”No One Knowsin” tapaan biisistä saatiin vielä levyversiota enemmän irti liveolosuhteissa. Intensiivisesti putkeen vailla varsinaisia encoreja soitetun konsertin kruunasi viimein mosh pitin aikaan saanut ”A Song for the Dead”. Käytyäni hikoilemassa tuossa melko nopeasti rauhoittuneessa ihmismassakimpussa, sydän oli keikan päättymisen hetkellä täynnä kiitollisuutta. Vielä monta päivää keikan jälkeen olen ollut tapahtumasta aivan sekaisin.

Hujauksena ohi mennyt 20 biisin konsertti oli alusta loppuun saakka saumattomasti yhteen mietitty paketti, jossa jopa kitaran vaihdot ja lyhyet biisien väliset tauot vaikuttivat olleen harkittu osa esitystä. Keikka oli omiaan vakuuttamaan itseni siitä, kuinka tasokas taide saattaa tehdä hyvää ihmiselle. Musiikkina Queens of the Stone Age on niin tunnistettava ja persoonallisen kuuloinen, että bändi tuntuu olevan kuin oma genrensä. Mitään täysin vastaavaa en ole maailmasta ainakaan tähän mennessä löytänyt, ja nykyisessä kunnossaan rumpali Jon Theodoren, kosketinsoittaja/kitaristi Dean Fertitan, basisti Michael Shumanin, Troy Van Leeuwenin ja Josh Hommen tähdittämä viisikko saattaa aivan oikeasti olla maailman paras rockbändi. Siltä se vaikutti Helsingin jäähallissa 4.8.2025.

Settilista:

1. Feel Good Hit of Summer
2. No One Knows
3. Burn the Witch
4. Made to Parade
5. My God Is the Sun
6. In My Head
7. Carnavoyeur
8. The Way You Used to Do
9. If I Had a Tail
10. The Vampyre of Time and Memory
11. I Think I Lost My Headache
12. A Song for the Deaf
13. Emotion Sickness
14. I Sat by the Ocean
15. Paper Machete
16. Hangin’ Tree
17. Make It Wit Chu
18. Little Sister
19. Go With the Flow
20. A Song for the Dead

Kirjoittanut: Lauri Nieminen

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia