Kuinka viettää mustaa talvipäivää – Amorphis ja Wheel Tampereella

Kotimainen progemetallin kivijalka Amorphis julkaisi syyskuun lopussa viidennentoista pitkäsoittonsa ”Borderland”. Levytys oli omanlaisensa irtiotto yhtyeeltä, joka oli jämähtänyt tekemään kolme aiempaa albumiaan ruotsalaistuottaja Jens Bogrenin valvovan silmän alla. Heittäytyminen yhteistyöhön tanskalaisen Jacob Hansenin kanssa kannatti, sillä ”Borderland” on kirvoittanut kiittäviä mielenilmauksia niin Amorphis -faneilta, kuin kriitikoiltakin. Loka-marraskuussa yhtye kiersi menestyksekkäästi Euroopan areenoilla Arch Enemyn lämppärinä. Vuoden kaartuessa kohti loppusuoraansa Amorphis on palannut kotoisille tuhansien järvien rannoille, ja viime torstaina osansa sai turvoksiin saakka loppuunmyydyn Tampereen Tavara-aseman yleisö.

Wheel

Torstai-illan kolmen bändin kattauksen ensimmäisenä tarjokkaana olisi ollut Atlas, jonka keikkaa en aikatauluiltani harmillisesti ehtinyt näkemään. Helsinkiläisen Wheelin progressiiviseen pyöritykseen sen sijaan ehdin mukaan, ja hyvä niin. Wheel on itselleni tuttu nimi jo vuosien takaa, mutta syvällisempi tutustuminen yhtyeeseen on jäänyt väliin. Pintapuolinenkin tuttavuus riitti hyvin nauttimaan Wheelin keikasta, josta ei raskautta taikka musiikillista koukeroa puuttunut. On suorastaan hämmentävää, että miten tymäkkä soundi neljän miehen orkesterista lähti. Bändin musiikillisena selkäranka toimi basisti Jere Lehto ja rumpali Santeri Saksala, joiden rytmit stimuloivat aivoja ja kutkuttivat vatsanpohjassa mukavasti. Kokonaisuuden kruunasi laulaja-kitaristi James Lascellesin monotoninen, mutta musiikkiin sopiva ääni. Wheelin progressiivisuus ei ollut luotaantyöntävää silloinkaan, kun soittovuorossa ollut kappale ei ollut entuudestaan tuttu. Tasaisesti vyöryvä musisointi ilman välispiikkejä luo usein olotilan, joka tasapainoilee tylsyyden ja hypnoottisuuden välillä. Wheelin tapauksessa vaaka kallistui jälkimmäiseen, ja nopeasti kuluneen kolmivarttisen jälkeen miellyttävä transsi olikin jo ohi.

Wheelin ja Amorphiksen välissä Tavara-asema täyttyi äärimmilleen, ja viimeksimainitun aloittaessa sai mattimyöhäiset tyytyä kehnompiin tarkkailuasemiin. Setti käynnistyi uuden albumin iskevimpää osastoa edustavalla ”Bonesilla”, joka sisältääkin kaikki Amorphis -tavaramerkit itämaisvaikutteisesta melodisuudesta, aina rouheampaan tamppaukseen asti. Tiiviisti pakkautunut yleisö oli Amojen kelkassa heti ensitahdeista alkaen, eikä bändin tarvinnut kurottaa perussuoritustaan korkeammalle tienatakseen fanien sympatiat. Amorphiksen tapauksessa perussuorittaminen tarkoittaa tietenkin huippuunsa hiottua, mutta luontevaa yhteensoittoa, ensiluokkaista kappalemateriaalia, tuhtia soundia ja koreita kulisseja. Esimerkiksi Tampereen keikalla bändin lavasteisiin kuului jättimäinen joutsenen pääkallo. Ei siis yhtyeen laulusolistin, vaan sellaisen linnun, joka komeilee uusimman Amorphis -albumin kannessakin.

Amorphis nousi mustan talvipäivän kuninkaaksi

Viime torstainen Amorphis -keikka kesti melkeinpä minuutilleen puolitoista tuntia. Tähän aikaikkunaan bändi mahdutti viisitoista biisiä, joista kolmasosa edusti syksyllä julkaistua ”Borderlandia”. Loput kymmenen biisiä olivat niitä turvallisimpia mahdollisia nostoja bändin aiemmilta levyiltä, jotka lukija osannee arvata nimeämättäkin. Tässä olisikin yksi kevyt nipottamisen paikka siitäkin huolimatta, että keikalla soitetuissa biiseissä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Kun yhtye kerran on vaivautunut vääntämään urallaan viisitoista studioalbumia, voisi niiden ainaisten ”House of Sleepien” ja ”Silver Bridejen” tilalle tai edes rinnalle kokeilla vähän rohkeampiakin nostoja. Esimerkiksi ”The Beginning of Times” -levyltä kiinnostaisi kuulla mitä tahansa sitä yhtä radiobiisiä lukuunottamatta, ja ”Nightbird’s Song” saisi puolestani nousta settiin vaikka pysyvästi. Pyyhkeiden ohella voisin erikseen kehaista keikalla kuultua kaksikkoa ”The Moon” ja ”The Smoke”, joista varsinkin ensiksi mainittu pistää ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen. On myös ollut ilo seurata, kuinka ”The Bee” on kasvanut ”Queen of Time” -levyn vähän hämmentävästä avausraidasta keikkojen loppuhuipennukseksi, joka Tampereellakin keräsi illan isoimmat aplodit.

Vaikka Amorphis on jo kymmenisen vuotta kuulunut suosikkiyhtyeideni kärkikastiin, en ole saanut itseäni innostumaan syyskuun lopulla julkaistusta ”Borderlandista”. Kuuntelukertojen vähyys kostautui Tampereen keikalla, kun uudet biisit jäivät itselleni vähän etäisiksi. ”Bones” tietysti toimi täysillä, ja ”Dancing Shadow” yllytti yleisöä tanssintapaiseen liikehdintään, vaikka omissa kirjoissani biisi on jämähtänyt pienimuotoiselle myötähäpeäsektorille. Muu yleisö oli uutuuksia kohtaan vastaanottavaisempi, ja eiköhän allekirjoittaneenkin pidä kohta ottaa lusikka känsäiseen käteen ja kuunnella ”Borderland” hyväksi. Kokonaisuutena viimeisintä näkemääni Amorphis -keikkaa arvioidessa on sanottava, että bändi tuntuu nyt olevan henkisesti hyvässä paikassa. Soittajista huokuu tyytyväinen itsevarmuus, keikkasalit ovat täynnä arvostavaa yleisöä ja tekeminen vaikuttaa inspiroituneelta. Näillä asetuksilla Amorphis -kuusikolla on latu auki valoisaan tulevaisuuteen, mikäli jaksamista ja mielenkiintoa vielä riittää. Tulevaisuutta vartoessa Amorphis voi täysin siemauksin keskittyä nauttimaan siitä sukseesta, jonka se on tähänastisella urallaan enemmän kuin ansainnut.

Kuvat OutoKuva