Kuka laittoikaan kuuman perunan Randyn suuhun? Arviossa 20 vuotta täyttävä Lamb Of Godin debyytti
Parinkymmenen vuoden takainen Lamb Of Godin debyyttialbumi ”New American Gospel” täräytti ensikuulemalla aikanaan etenkin tuoreudellaan jonkin sortin thrash metal -sydämeen heti kättelyssä melko ovelalla ja raikkaalla tavalla. Vaikka itse albumi soundeineen menee myös osittain metalcore-tyylin esiasteille, voi sitä silti pitää thrash ja death metalia sisältävänä kokonaisuutena eri elementein. ”New Wave of American Metal” voisi myös kuulostaa osuvalta sijoittelulta albumin ironiaakin tursuavaa nimeä hieman mukaillen, mutta mitä se ikinä onkin, se kuulostaa yhä lähinnä Lamb Of Godilta.
Olkoonkin niin, että Lamb Of God on vuosien varrella uudistunut, kypsynyt ja muuttanut jykevää yleissoundiaankin yhä kalliimman kuuloiseksi kokonaisuudeksi, ”New American Gospel” pitää pintansa erityisesti omaperäisyydessään. Albumista ei voi sanoa, että siltä jäisi suoralta kädeltä mieleen erityisesti enempää kuin yhden käden sormilla laskettavia osiota. Kappalemateriaalin voisi sanoa olevan tasapaksuakin, mutta juuri se oikeastaan on erikoista, verrattuna nykyajan Lamb Of God -tuotantoon. Siinä, missä ”New American Gospel” sisältää halvemman puoleiset mutta hyvin omaperäiset soundit ja omaperäisen miksauksen, ei Lamb Of God ole tunnetummilla levyillään taasen yltänyt mihinkään yhtä radikaalin yllättävään kuin miltä ”New American Gospel” kuulostaa esimerkiksi ”Sacrament”-albumin jälkeen: suoraviivaiselta ja paikoin jopa grindcore-bändit mieleen tuovan karhealta. Ilmaisu ja sen vapaus ovat tällä albumilla suurelta osin keskiössä.
Aloituskappale ”Black Label” taitaa olla albumin tunnetuinta settiä, joka alkuaikoina oli pitkään myös yhtyeen livesetissä. Ärhäkkä, suoraviivainen ja groovaavakin. Ei ollenkaan huono aloitus tälle albumille. ”A Warning” rynnii alkuun nykivästi mutta lopulta päättäväisen dynaamisesti kuulijan tajuntaan tuoden vaihtelullaan mausteita kokonaisuuteen.
Mikrofoniin ärjyvä solisti Randall ”Randy” Blythe on albumilla valmiin kuuloinen tulkitsija, mutta myöhempiin albumeihin verrattuna äänenkäyttö on yhtä suoraviivaista ja voimakasta kuin musiikkikin. Se, mikä albumilla tuntuu puoltavan sen erikoisuutta, on erityisesti juuri Blythen ulosannin tasaisuus, jossa varsinaiset sanojen selkeät artikulaatiot on jätetty vähälle. Oikeastaan artikulaatiot ovat niin tasaisen vähäiset, että Blythen suoritus on omaperäisyydessään vertaansa vailla. Vaikka musiikin mukana ärhennellyistä sanoituksista ei tahdo puoliakaan saada selvää, ei se tarkoita, etteikö laulussa olisi tyyliä ja samaistuttavuutta. Välillä laulusuoritus on hieman kuulijastakin riippuen niinkin villiä tai koomisen kuuloista, että se saa vain hymyilemään ihmetyksestä. Kuka laittoikaan kuuman perunan Randyn suuhun äänityskopissa? Ja jos näin on tapahtunutkin, niin joku palkinto siitä täytyisi antaa. Tämä niin sanottu ”kuuma peruna” ilmenee aivan erityisesti ainakin ”The Black Dahlia” –kappaleessa. Lopputulos on ihmisäänen taltioinnin historiassa paikoitellen nerokas.
Vaikka aiemmin mainitusti albumin läpikuuntelusta ei jäisikään mieleen varsinaisia huippusävellyksiä, ei se tarkoita, ettei ”New American Gospel” pitäisi sisällään myös monipuolisuutta. Ideoita albumilla riittää monenlaisia, ja etenkin albumin alkupäässä kappaleet myös sulautuvat yhteen biisien vaihtuessa niinkin hyvin, että on vaikea huomata, missä kohtaa jokin loppuu ja seuraava alkaa; toisaalta mainittu seikka voi olla sekä plussa että miinus kuulijan mieltymyksestä riippuen. On helppo kuvitella, että tällainen pötköön soittaminen on tullut tietynlaisesta hieman hardcoremmasta asenteesta.
Mainos päättyy
Paikoitellen myöhempiä LOG-albumeita enteileviä kimeitä ja korkeilta nuoteilta soitettuja riffejäkin on tarjolla. Tunnelmallisia ja melodisen hitaita kitarariffejä on myöskin riittämiin pitämään albumin tasoa vähintään keskikastissa tai sen yläpuolella, kuten ”Pariah” esimerkiksi osoittaa. Thrash metalille tyypillisiä nopeita rumpupysäytyksiä ja muhkeita, lähes konekiväärimäisiä tuplabasareita on korostetusti. Pintaan miksatulla bassoraidalla on saatu kokonaisuuteen jonkin verran draivia korostamaan kappaleiden aggressiivisempaa potentiaalia, ja muutenkin albumi on soundeiltaan lähes sisar vuotta aiemmin julkaistun Slipknotin virallisen debyytin meiningille.
”New American Gospel” on piristys vaikka ei aivan ylläkään tuotannollisesti Lamb Of God albumeiden kärkeen. Se voi olla piristys erityisesti myös niille Lamb Of God -diggareille, jotka ovat kuluttaneet jo loppuun vain tuoreempaa yhtyeen tuotantoa mutta janoavat yhä lisää. Kunhan ymmärtää albumin linkittyvän aikaan, jolloin se alun perin on julkaistu ja sen korostetun raivoisaa erilaisuutta ei säikähdä, ”New American Gospelin” annista voi oppia nauttimaan. Pitkäaikaisille Lamb Of God -faneille albumin tulisi olla yhä edelleen aivan silkkaa peruskauraa, näin 20 vuotta myöhemminkin.
Mainos päättyy