Kulttibändien kiistaton kuningas: haastattelussa omaelämäkerran julkaissut Veli-Matti ”Läjä” Äijälä
Alakulttuurilegendan kansainväliset seikkailut. Läjä Äijälän elämäkerta valottaa Vuosisadan lappilaisen matkaa Torniosta brasilialaisille keikkalavoille. Terveet kädet -hardcoreyhtyeen nokkamies, kotimaisen konemusiikin pioneeri ja palkittu sarjakuvataiteilija viettää tänä vuonna 60-vuotispäiviään. Läjä on monien eturivin bändien kuten Apulannan ja Sepulturan esikuva, ja hänellä on faneja ympäri maailmaa. Kaaoszine tavoitti Läjän puhelimitse juuri kirjan julkaisun kynnyksellä ja kyseli hieman kulttibändien kiistattomalta kuninkaalta tuoreesta kirjasta sekä tulevaisuuden suunnitelmistaan tämän hetkisen yhtyeensä Lapin Helvetin suhteen. Voit lukea haastattelun kokonaisuudessaan tästä:
Miten on syksy lähtenyt käyntiin?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Tietysti juuri tää kirja edellä tuli, että onhan tässä tätä tämmöstä häslinkiä. Mutta periaatteessa ei sitten syksyllä sen kummempaa musiikkibisnestä tai muuta. Toivottavasti nyt keikkoja tai jotain tulisi vähän lisää tai muuta. Ihan tällaista perussyksyä.
Mainos päättyy
Eli bändin suhteen on suhteellisen rauhallista?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Niin. Tuossa on huominen keikka ja sitten sieltä eteenpäin. Ei sen kummempaa. Semmosta suunnitellut, että pitäisi ehkä Lapin Helvetille alkaa uusia ralleja suunnitella ja niitä alkaa väsäämään ja äänittämään, kun tässä on syksy semmoista joutoaikaa. Siinä edes jotain keikkaa, kun Lapin Helvetillä aletaan reenaan biisejä.
Kuten tuossa jo mainitstit, niin omaelämäkerta tuli juuri ulos. Minkälaisilla fiiliksillä tällä hetkellä?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Oikeastaan tuli yllättävän hyvä siitä! Sen verran mä oon sitä lukenut pari vuotta, että tekstiä olen käynyt läpi ja tämmöstä. Kun tuossa on noita kirjoja pyöritellyt, niin en ole sillä lailla koko kirjaa lukenut, mutta päällisin puolin olen muuten ihan tyytyväinen. Yllättävän hyväkin.
Okei, no minkälainen projekti kaikkinensa tuo oli?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Se oli tuon Paappasen Päivin, Liken toimitusjohtajan kautta, kun ollaan myöskin vanhoja tuttuja. Jo pitkän aikaa ollut jo aikaisemminkin juttua, että kirja tai jotain pitäisi tehdä ja sitten tässä parin vuoden aikana se tuli. Tai oikeastaan se oli tuo Katariina Vuori, kun sai sen kanssa keskustella, että hän haluaisi alkaa sitä tekemään. Siitä se sitten lähti menemään ja lopputulos on tämä. Oli se sillä lailla pitkä prosessi ja välillä tämä kirjailija etsi tietoja ja haastatteluja ja sitten mä oon näitä omia varastoja penkonut. Siitä se sitten hissukseen lähti loppujen lopuksi. Pitkään ja hartaasti.
Mainos päättyy
Olit siis kuitenkin itse mukana siinä, että halusit julkaista kirjan omasta elämästäsi? Sinullakin on kuitenkin niin sanottua DIY taustaa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Onhan se aina mielenkiintoista, kun totta kai sitä ei koskaan tiedä mitä sieltä tulee. Itse olen näitä suunnitellut, että mitä näistä voisi kysyä. Periaatteessa siinä kirjassa on luvut, jotka kertoo näitä bändin juttuja. Sinänsä ihan hyvä se on, kun on sillä lailla erilainen. Ihan ookoo, se nyt on tämmönen.
Kuinka erilaista on kirjan tekeminen, vieläpä omaelämäkerran tekeminen, verrattuna levyyn?
Mainos päättyy
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: No se on justiinkin erilaisempaa, kun siinä on monen vuoden kautta näitä. Levyt aina liittyy siihen yhteen juttuun. Se on jotenki hektisempää se levyn tekeminen. Ja totta kai, kun mä olen noita musiikkihommia enemmän harrastanut, niin se on erilaisempaa kuin kirjan kanssa. Pitää osoittaa eri ihmisille tai eri yleisölle, sanotaan näin. Se vähäsen ahdistaa ja vaivaa. Kun on kuitenkin tottunut siihen, että rokkihommissa on musan tekeminen ja sitten noissa rokkihommissa on ne omat tutut piirit ja muut kuten lehdet. Ne on sillä lailla eri tyylisiäkin. Jotenkin se on helpompi. Tai sanotaan, että semmonen vähemmän hermostuttava.
Niin ja ehkä sitä saa tehdä kaikessa rauhassa, ettei siinä ole mitään aikarajaa olemassakaan. Jos sen tekeminen kestää viisi vuotta, niin sitten se kestää viisi vuotta.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Niin ja sitten kun on tuttuja kaikki ja se on pienemmässä piirissä, että kuka päättää mitäkin. Itse näitä soitetaan ja on se enemmän lähempänä, eli siihen nähden ihan hauska. Välillä tuntui tuo kirja siltä, että jostain muusta tyypistä kaivat jotain vanhaa tietoa. Välillä ei itse asiassa kaikkia juttuja muistanutkaan ja toisaalta jälkeenpäin tuli juttuja, että ”ai niin, se ja se myös…” Siihen nähden ihan kaiken kattava.
Iron Maidenin Bruce Dickinson julkaisi myös hiljattain omaelämäkerran ja kertoi Kaaoszinen haastattelussa, että hänellä oli vaikeuksia päättää, mitä omaelämäkertaansa sisällyttää ja mitä jättää ulkopuolelle. Oliko itselläsi samanlaisia fiiliksiä, kun teit kirjaa?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Oli joo. Jotenkin yritin miettiä, että mitähän tuohon oikein laittaa. On semmoisia asioita, mitä mä en itse oikein muistanut ja sitten osan taas kertoi. Jos se olisi ollut tietystä bändistä, vaikka TK:sta, niin se olisi ollut erilaista. Mutta tässä on ollut kaikkia muitakin, mitä on väsännyt ja tässä (kirjassa) on joitain tiettyjä kohtia, mitä nyt on pakko muistaa tai laittaa. Sitten, kun miettii sitä keikkahommaa vaikka TK:stakin. Sitä yhtä samaa se on, että soittaja kiertää ja soittaja kiertää, että onko siinä mitään ihmeempää. Periaatteessa aika suuri osa on ollut niin, että on tämä perus kaari, että mennään keikalle, soitetaan ja tullaan pois. Aina siinä miettii, että onko siinä mitään huippuja tai laskuja ja siinä (kirjassa) on suurin piirtein ne semmoiset, mitä nyt on tullut mieleen, mitä on ihan ok. Yllättävän vaikea tuli kyllä.
Koetko, että kirjassasi on kyse enemmän sinusta henkilönä, vai onko kirja enemmänkin eri bändeistäsi?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Siinä on mun mielestä sillä lailla hyvä, kun siinä on näistä kaikista bändeistä jotain. Osassa bändeistä on ollut enemmän äijiä ja osassa vähemmän, että nekin sitten menee sen kirjan mukana siististi. Onhan tämän kaiken takana kuitenkin TK:n alku ja loppu. Kaikkihan siitä TK:sta oli näitä sivubändejä, tai miten niistä nyt sanotaan, mutta TK oli koko ajan takana. Eli voisi sanoa, että se on TK:nkin kirja, historiikki alusta loppuun ja sitten muita tällaisia sivubändejä tiettyinä hetkinä, tiettynä aikana. Kun sitä on mielenlaatu semmonen, etten halua jumittaa tiettyyn bändiin tai tiettyyn tyyliin ja kaikki kiinnostaa. Että tietty TK:n nimissä ei pysty soittaan rockabillyä tai sellaista, niin aina eri tyyli ja eri soittajat. Se siinä vähän oli työläämpää jotenkin yhdistää, että tietyt asiat menee tiettyyn aikaan, että milloin mitäkin tehtiin. Yllättävän hyvin meni siihen nähden.
Se on varmasti haastavaa yrittää yhdistää tapahtumia aikajanalle, että teksti etenisi loogisesti.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Kirjailijallahan oli se valta tehdä ja yrittää tutkia. Yllättävän hyvin se sai näitä kaivettua ja jälkeenpäin Katariina sanoikin, että oli se aika raskasta penkoa näitä kaikkia. Mutta itsehän se teki sen suurimman homman, haastatteli tyyppejä ja kaiveli kirjeitä, kun ei muuta matskua ollut aina esittää. Ja sitten aina sen verran lisäsin, mitä tuli mieleen jotakin puuttuvaa tai sitten kehotin kysymään joltain muulta, joka muistaa tarkemmin.
Oletko itse pitänyt jotain arkistoa antamistasi haastatteluista? Oliko teillä paljonkin materiaalia, joista alkaa valmiiksi kirjaa työstämään?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Mun varastossa oli pari kolme laatikkoa sekaisin valokuvia, tekstiä ja kaikkea. Suurin osa ajasta meni siinä, että sillon tällöin käytiin aina matskua penkomassa ja katsottiin, missä olisi jotain mielenkiintoista. Niistä sitten Katariina otti kuvia ja otti ylös juttuja, elikkä vähän arkistojen aarteita. Lopussa oli sitten hirveä urakka katsoa valokuvia. Niitäkin joutui sitten karsimaan pois, kun piti vaan saada jotain tietynlaisia, kun niitäkin on hirveän paljon netissä. Ihan varmasti, kun kirjaa näin jälkeenpäin tutkii, niin varmasti tulee sellaisia, että ”hitto, kun tuokin jäi puuttumaan”, mutta muuten ihan jees.
Koetko nyt, kun olet kirjan lukenut läpi, että sieltä puuttuisi vielä jotain tai jotain, mistä olisit halunnut kirjoitella vielä enemmän?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Onhan sitä aina semmosta, että haluaisi, että se olisi niin sanotusti faktaa. Että tiettynä aikana, tiettyyn osaan vuosilukuja ei välttämättä muista. Sen mitä on muistanut, on joskus heittänyt vuosi tai pari. Mutta se on vähän sellaista turhaa hifistelyä. Sen kyllä lukaisee läpi ja siinä on hyvä jälki ja alkaa etsiä sellaista viimeisen päälle pilkun viilausta sieltä.
Mutta siis käy läpi nämä bändit ja jutut ja siitä silloin nuoresta miehestä tehdään vanha. Ihan asiallinen.
Max Cavalera on usein KaaosZinenkin haastatteluissa maininnut, että Terveet Kädet on hänelle ollut suurimpia musiikillisia vaikuttajia. Kuinka suosittuja te olette olleet Brasilian suunnalla? Sepultura on siellä kuitenkin maan suurimpia metallibändejä.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: No se on, kun olen noita Cavaleran veljeksiä pari kertaa nähnyt, niin Igorkin sanoi, että ”Läjä tossa oli joku fani, jonka tennarissa luki Terveet Kädet.” Sillon nuorena miehenä, sillon kun ne aloitti näitä bändejä. Silloinhan se meidänkin levy oli siellä tietyissä piireissä niin kuin vanhaa riistettyä ratsua. Että heidänkin tämä taustansa, joka vanhasta sen ajan metalista, thrashista ja näistä, niin ne juuret on siellä samalla tavalla. Tekivät bändin, mikä nousi maailman maineeseen. Samat riffit ja soitot ja muut, niin mikäs siinä.
Se on ollut hauska huomata, että vaikka olette tehneet musaa omalla äidinkielellänne, niin ne on kuitenkin saanut siitä irti sen energian ja kaiken mitä siihen kuuluu.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Sehän sanokin toi, että kun suomen kieli on itsessään sellainen brutaalin, väkivaltaisen kuuloinen, että se sopii viimeisen päälle tämän tyyppisiin. Ja pitää aina myös muistaa se, että Suomi ja Brasilia tai esimerkiksi Meksiko on kuitenkin hyvin kaukana siitä normi jenkki-englanti siisteydestä, mikä on joka puolella. Sitten jostain kaukaa rajan takaa tulee jokin hikinen Suomi ja lämmin Brasilia. Me ruvettiin olemaan vähän kuin kimpassa, että me ollaan tämän systeemin ulkopuolella. Tehdään tätä omaa musaa samalla tavalla kuin jossain Brasilian puolella. Angstissa vääntää nuorena miehenä vaikka portugalin kielellä kuiskii ja Suomessa suomen kielellä. Toinen on hirveen kylmä ja toinen lämmin maa, mutta sama tämä fiilinki, että jotenkin tässä on joku juttu, jota esimerkiksi englantilaiset tai jenkit ei voi ymmärtää. Joku tämmönen, miten sen nyt sanoisi, kolmannen maan oma juttu.
Kun puhut tästä omasta jutusta, niin kun te aloititte, niin eihän tuollaisia bändejä ollut kauhean paljoa ja sitten taas kun Max ja Igor on tehnyt Sepulturan ekoja demoja, niin mä en usko, että Brasiliassa on kauhean paljon ollut vastaavanlaista musaa. Eli tavallaan siinä on kyllä jonkinlainen yhteys olemassa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: On kyllä ja jossain vaiheessahan ne menee sekaisin, metallit ja rässit ja juuri sitä varhaisaikaa. Kuten esimerkiksi Metallicaa, että onhan nekin sitä jenkki-hc:ta kuunnelleet hyvin paljon ja sit tuli juuri se nopeus siitä, tämmönen jämäkkä. Että lähtee niin kuin soitetaan. Juuri se tietty aika. Sitten se alkoi olemaan sellaista, että et pysty soittamaan tuota, kun olet pitkätukka tai lyhyttukka. Mutta alussa oli sellaista, että oli sekasin nämä systeemit ja kaikki oli vastaan sitä normirokkihommaa. Oli alakulttuurihommia.
Kuinkas alakulttuurisuudessa, mikä sinua siinä alunperin kiehtoi? Mikä sai sinut lähtemään mukaan Terveisiin Käsiin ja ilmaisemaan itseäsi musiikin kautta?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Se oli se, kun siinä ei ole sellaista toisen määräilyä, että mitä sä teet. Kun voit tosta vaan soittaa ja tehdä levyjä ihan itse, ei tarvitse aina välikäsiä tai jotain hirveitä pomoja maksamaan tai tekemään jotakin. Saa olla oman itsensä valtias. Juuri kuin vanhassa metallissa ja näissä, että pienestä lähtee. Ja juuri se, että olkoon mitä teette, mutta saat tehdä itse mitä huvittaa. Ei kukaan määrää, sehän tässä olikin. Ideana on vieläkin periaatteessa olla ilman näitä isoja rahamiehiä tai välikäsiä.
Onhan siinä tietenkin aina se, että bisnes on tämä, kyllä mä sen tiedän. Mutta siinä on juuri se, että se on itselle miellyttävää. Toki, jos haluaa itse olla rokkitähti ja rällästää, niin ookoo, mikäs siinä. Mutta mulla on itsellä aina vähän se, että mieluummin näin inhimillisesti tekisi juttuja. Onhan se tietysti näissä rokkihommissakin tiettyyn pisteeseen asti ihan ookoo, mutta jotenkin alkaa kyllästyttää nekin. Että jos sais vähän isommaksi sen, että löytyisi soittovehkeet ja soittokamat hyvät. Semmosta tulee, että näillä isommilla bändeillä on kaikki aina valmiina laitettuna. Semmonen olisi ihan hieno. Siitä sitten etiäpäin, että riippuu aina siitä onko musa rehellistä, niin se on taas aina toinen juttu se. Mutta semmoinen, että saisi aina tehtyä sen mitä haluaa.
Koetko, että nykypäivänä esimerkiksi hardcore-skene tai metalliskene on rehellistä enää? Vai onko se suurilta osin juuri sitä hakemista, että sulla on päämäärä mihin sä tähtäät, että sä et tavallaan enää tee asioita samalla mentaliteetilla kuin esimerkiks varmaan Sepultura teki alkuaikoina tai te ootte tehny Terveillä Käsillä, että te ootte tavallaan menny musiikki edellä ja pitäny hauskaa ja sitte kaikki muu mikä tulee, niin on plussaa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Myönnettäköön, että kun tässä vuosien varrella on, niin ikävä kyllä siinä tulee sitä kritiikkiä, että kaikki ei ehkä ole. Pitää olla kitarat vähän vireessä ja tällaista ammattilaisempaa systeemiä. Tulee sellainen olo, että haluaisi, että olisi vähän paremmin hoidettu systeemi, kuten keikkajärkkärit ja kaikki tämmöiset. Ennen se oli, että kun pääsisi soittamaan, niin se oli pääasia. Nykypäivänä taas millä mennään ja millaiset vehkeet. Kun aina muistaisi vaan tosiaan sen, että tämä ei ole työtä. Kun se hauskuus jää vielä, joka on se kaikista paras. Ainahan sitä pitää itsensä elättää ja välillä voi leipääntyä siihen.
Onko teillä koskaan ollut tavoitteena tienata sillä leipää, vai onko se aina ollut siltä pohjalta, että pidetään hauskaa?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: No sanotaan näin, että jos se olisi tällaista musaa, mitä mäkin teen, niin kyllä siinä pitäisi koko ajan olla kiertämässä maailmaa. Jos Suomessa tekisi keikkaa, niin eihän sillä elätä yhtään mitään. Pitäisi olla koko ajan tuolla pitkin maailmaa kiertämässä. Se on kyllä aika rujo, raaka elämä. Jos semmoista haluaa, niin ookoo. Mutta jos sitä 230 vuotta tekee putkeen, niin kyllä siinä jostain päästä joku pää leviää. Onhan niitäkin, jotka jaksaa kiertää, mutta siinä välissä pitäisi olla luova muuten, viitsiä ja jaksaa kiinnostaa. Sitten pitäisi myös hellittää nyöriä ja tehdä semmoista, joka uppoaa isompaan massaan. Sillain se on aina helpompi vähän lievittää näitä omia juttuja. Sanotaan näin, että onhan näitä pienissä piireissä, mutta isossa maailmassa nämä pienet piiritkin on isompia kuin Suomessa, että sinänsä ymmärrettävää, jos pitäisi ulkomailla kierrättää. Sellaiset parintuhannen hengen paikat olisi ihan ookoo, mutta Suomessa on jotkut sadan hengen paikat. Että sillä tavalla suhteutettuna, mikäs siinä. Olisi voinut ihan hyvin tätä pientä piiriä isossa maailmassa.
Mutta on siinä on tosiaan se, että sitäpä täytyisi soittaa koko ajan, että muuten sitä ei oikein… Jos semmoisesta kiinnostuu, niin ookoo. Mutta onhan se aina näissäkin, että maailma menee aina eteenpäin ja se on aina vuosi vuodelta helpompaa. Samahan se olis mullakin, jos saisi yöpaikat ja saisi rauhassa nukkua ja syödä. Sitten soittaisi rokkia taas. Juuri sellaista, ettei tarvitsisi ottaa ressiä yöpaikasta tai olla jossain toisten nurkilla. Vähän sellaista on ollut tässä viimeaikoina, että jos on keikkaa niin ookoo, mutta pitää olla semmoinen paikka, missä saa oikeasti huokaista. Muutenhan pää leviää.
Niin ja kyllähän siihen ikäkin tekee sitä mukavuusfaktoria, ettei välttämättä enää halua rellestää kuin kaksikymppisenä.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Niin ja siinä kärsii myös se soittaminen. Sitten voi olla semmoista, että soitetaan tuolla mitä sattuu ja sitten ihmetellään, miksei jengi tule katsomaan. Se on raakaa työtä, pitää olla hyvässä kunnossa, jos haluaa että kiertäiskin maailmaa. Tekisi pienesti, ei tarvitse olla hirveitä lukaaleja, vaan semmoinen, että on yöpaikka. Saa jossain huokaista, koska siinä juuri tarvitsee sitä energiaa ja lepoa. Eikä sitä pysty yötä päivää rellestämään, koska se on seuraavana päivänä sitten yhtä helevettiä.
Pitkä matkustus todennäköisesti, jos sitä haluaisi päivätyönä tehdä. Ei se matkustaminenkaan liene kivaa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Niin. Osallaan se on testattu, että seuraavana päivänä sitä on paikat jumissa ja sitten on keikkaa, niin sitten soitetaan miten sattuu. Sitten taas kuulee, että huhu kiertää, että bändi oli ihan paska. Se on aina se, että joka ilta kun soittaa keikan, niin pitäisi aina parasta antaa. Kun taso laskee, niin se laskee keikkamääräkin, että tää on sillä lailla vähän tympeä ala.
Kyllähän se käsi kädessä menee. Nykypäivänä on todella tarkkaa, että bändikin on ammattimainen. Kun vertaa vaikka 80-lukuun, kun bändi saattoi mennä lavalle kännissä ja viinapullo kädessä. Mutta jos nykyään teet saman homman, kuten esimerkiksi The 69 Eyes, joka muutama vuosi sitten esiintyi humalassa, niin se oli kaikkialla uutisissa kuinka bändi oli epäammattimainen. Eli kyllä ajatkin on todella muuttunut.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Se on juuri semmoinen, että jos jossakin mokaa, niin se seuraa sitten, ikävä kyllä. Sitten siinä on se, että aina vähän riskihommalla menee, jos näitä haluaisi ammatiksensa tehdä. Tietenkin paskoja keikkoja sattuu, mutta niiden täytyy sitten olla sillä tavalla tyylikkäästi paskoja keikkoja, että sitten siitä ollaan hyshys. Jos ihmiset ei siitä sen kummemmin välitä, niin ookoo. Tietenkin keikalla myös myydään aina levyjä ja näitä, että aina sitä on se levykin. Sen pitää olla hyvä, koska siitä se sitten menee eteenpäin ja eteenpäin. Jos on paskaa ja taso laskee, niin… No, en mä ainakaan lähtisi katsomaan mitään klassikkobändiä, joka on joskus ollut hyvä ja tietää, ettei se enää häävi ole. Varsinkin nykyaikana, kun on niin paljon bändejä ja kaikkea muuta, mihin voisi rahansa tuhlata.
Tarjontaa on paljon, eli valitsee mieluummin ne kirsikat kakun päältä, kun kakkuja on paljon.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Mutta onhan siinä sekin, että kun vuosia kiertää, niin tulee se tietty fanipohja. Ihan sama mikö paska keikka olisi, niin on se tietty määrä ja tietty määrä myydään levyjä. Mutta siinä on sitten se, että haluaako semmoista, että junnaa joka vuosi samaa paskaa, vai sitten jotain muutakin. Jos tällaista haluaisi harrastaa, niin pitäisi koko ajan olla liikkeessä ympäri maapalloa ja tienata. Se on ainoa, millä saisi itsensä elätettyä. Tai perhettä tai mitä lienee. Varsinkin, jos on perhettä, niin se on aika rassaavaa, kun jäävät sitten kämpille. Varsinkin jos lapsukaisia syntyy bändiin, niin onhan se aika ikävä sitten iskän kiertää tuolla toisella puolella maapalloa ja penikat kasvaa toisella puolella ja niitä sitten harvoin näkee. Siinä monetkin isommat bändit jää oikeastaan siihen koukkuun, että se on joko tai, jompi kumpi.
Kyllähän se on, että se perhe on. Mulla on itsellä täällä kuuden kuukauden ikäinen poikalapsi kotona ja tiedän kyllä sen fiiliksen, että en haluaisi olla kiertueella kahta vuotta putkeen niin, etten kahteen vuoteen näkisi kuinka lapsi kasvaa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Se on vähän sellaisten yksinäisten ihmisten homma, että jos vaan haluaa soittaa, niin silloin se päätetään, että mä olen tässä, vedän pitkin maapalloa ja opin tästä, mutta ei ole mitään semmoista kiintopistettä missään. Kyllähän se sillä lailla menisi, jos vaan jaksaa ja huvittaa. Mutta siinä on vaan se, että kun bändissä olisi kaikki muutkin tyypit samanlaisia. Jos joku rumpali pilkkaa, että mä en lähe mihinkään, niin se on aina juuri se, että mitäs sitten.
Tuohon kirjaan vielä sen verran palataan, että kirjan kannessa lukee tällainen teksti kuin ”Kulttibändien kuningas.” Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa itsessäsi herättää?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Siinä oli Liken kustantajan mielessä muitakin nimiä, kun halusi kaiken maailman lappilaista ja sitten ne hirveästi aina vaihtoi sitä, että mitä voisi olla ja sitten huvikseen panivat, että kulttibändien kuningas. Kun joskus nuorena 90-luvulla kävin jotain näitä tv-juttuja ja siinä mainostettiin lehdellä, että kulttibändien kuningas ja se meni ikään kuin vitsinä. Sitten se loppujen lopuksi jäi siihen ja mä ajattelin, että no ookoo. Senhän voi ymmärtää hyvin itserakkaasti tai pelkkänä vitsinä sen. Mun mielestä se oli vähän siinä ja siinä hauska nimi.
Niin, kyllähän se hauska on, mutta onhan siinä kuitenkin jonkin näköinen totuusperä myös. Kun ajattelee historiaa, joka sulla on bändien kanssa.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Kun näitä on monta bändiä ja kaikenlaista, niin sitähän voi ottaa, että okei, olkoot näin. Mieluummin mä olisin ollut, ettei olisi mitään tätä sivujuttua tullut, jos olisin itse saanut valita. Mutta juuri kustantaja halusi vähän monipuolisempaa, että välttämättä ei ole mikään sellainen musiikkikirja lukea. Jos joku muukin haluaa lukea, että mikä ihmeen äijä se tämä on. Se oli alunperin ideana koko kirjassa, että olisi vähän muutakin kuin tätä rokkihommaa, kun Suomessakin on kuitenkin niin pienet piirit. Aika hyvinhän tuo on iskenyt joka paikkaan.
Minkälaista palautetta olet saanut esimerkiksi läheisiltä ihmisiltä? Pystyvätkö he samaistumaan siihen jollain tasolla?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: No, ei tässä oikein ole muuta kuin kysellyt, että lukaista vähän. Se on semmoinen kuin on. Mahdollisimman rehellisenä mä olen sitä yrittänyt pitää, ettei mitään valehtele, koska ei siinä ole mitään järkeä. Ei siinä ole mitään, mitä voisi sanoa, että EI ole mistään hinnasta. Kaikki siinä on käyty läpi, eikä siinä ole mitään feikkiä tai muuta. Se on semmoinen minun tyylinen kirja. Äijälästä kertoo, rokkibändistä ja näistä.
Eli pystyy täysin seisomaan kirjan takana.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Kyllä. Ei mitään semmoista, että vittu mitä paskaa tuli laitettua tai huvikseen väännettyä jotain asiaa, mitä ei koskaan olisi ollutkaan. Tai jotain helvetinmoisia keikkoja, josta valehdellaan päin naamaa. Kyllä ne jostakin vastaan tulisi. Kun mä olen sen luontoinen, että jos ei ole mitään asiaa, niin sitten ei ole asiaa ja jos on jotakin, niin sitten sitä jauhetaan.
Siinä on oikeastaan se discografiakin hyvä, kun siinä näkyy nämä mitä on vuosien varrella enemmän ja vähemmän tehty. Muutama kappale levyjä tai sitten monenkin tuhannen levyjä, eli se on ihan kuinka sen ottaa. On kuiteskin tehty kaiken näköistä.
Lopuksi vielä kysyn, että miltä sun tulevaisuus näyttää bändien suhteen? Millaisia suunnitelmia on tällä hetkellä?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Periaatteessa olen ihan itseni takia yrittänyt osaksi karsia pois mahdollisimman minimiin niitä. Tuntuu, että levahtaa välillä käsiin. Mulla on nyt tässä näitä sähköhommia, mitä mä itse värkkään ja sitten pikku piiristä Lenen kanssa The Kolmas ja sitten mulla on tietenkin ykkösbändi nyt Lapin Helvetti. Se tavallaan on näiden rokkibändien tie, että kaikki ei jatku. Kai se olisi TK:kin muuttunut jossain vaiheessa saman tyyliseksi. Oli eri soittajia, jotka ei osannut osaksi soittaa, eikä halunnut ja sitten taas Lapin Helvetissä on vanhoja äijiä ja uusi rumpali Samppa, joka on tosi hyvä rumpali. Ihan näissä metallipiireissä soittaa, niin se eri tyylillä soittaa ja ymmärtää tietyt jutut. Ja sitten Lene soittaa. Vanhoja TK ukkoja, joiden kanssa on hyvin helppo soittaa. Soittaa semmoista vähän, mitä piti vanhalla TK:lla yrittää sinnepäin, niin vähän metallisempaa, vanhaa thrashia, sitä 80- ja 90-luvun alkuhommaa. Yrittää vähän kuin Sepulturalla sitä hc-aksentti, eli sellainen tietynlainen kombinaatio, mistä mä tykkään itse. Se on ihan hyvällä mallilla. Tosiaan, kun se ei ollut TK, niin se on Lapin Helvetti, ottakoot tai jättäköön. Ja Lapin Helvetistä jää pois se TK:n paine, että soittakaa sitä Pissaa ja paskaa, eikä keikoilla pysty soitamaan muuta kuin jotakin saatanan punkkia tai hc:ta. Mutta Lapin Helvetillä voi soittaa sekä että, ihan sama mitä, eikä mitään paineita tai sen kummempia. Siinä on ihan hyvä aloittaa kirjoittaa ihan nimettömänä. Katsotaan, mitä seuraa.
Lapin Helvetissä pitää muistaa se, että nuo TK-ajat on jäänyt niin alitajuntaan. Se on mulle niin helppo rääkästä. Nyt uudella bändillä on niin vaikeeta yrittää muistaa, miten biisit menee. TK:n kanssa ne on jäänyt tuonne alitajuntaan. Ihan sama mitä, niin ne tulee tuolta. Mutta tässä bändissä joutuu vähän miettimään ja tekemään ajatustyötä enemmän. Sehän on ihan hyvä vaihteeksi, ettei kyllästy. Kummassakin bändissä TK:ssa sai huutaa ja Lapin Helvetissä saa huutaa, että se on pääasia.
Ja huomennahan sitä on tässä taas keikalla täällä. Sen verran luultavasti, että Lapin Helvetillä väännetään vanhan bändin ralleja nyt loppuun, kun on jäänyt vähän kesken. Niin ja vielä näitä TK:n jäämistöjä soittaa coverina toisen bändin biisejä osaksi, ei kaikki. Kun se ei ole Terveet Kädet, vaan se on Lapin Helvetti. Soitetaan vanhan bändin ralleja, mutta ei soiteta TK:n biisejä.
Ei mulla sen kummempia tässä, kiitoksia kovasti haastattelusta.
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Siinä oli tarpeeksi tarinaa. Lukaise kirja, niin siitä saa vähän mielikuvaa.
Haluatko lopuksi vielä sanoa tähän viimeisiä sanoja?
Veli-Matti ”Läjä” Äijälä: Kyllä tähän tietenkin voisi vielä sanoa tietenkin, että nuorisossa on tulevaisuus. Voisi sanoa näin. Tulen sen itsekin jossain vaiheessa kokemaan, että iskä on vanha käntty ja toinen menee jossakin tuolla, missä lienee. Mutta muista se, ettei kannata tuputtaa. Antaa lapsukaisten kasvaa, kyllä ne omat hommansa löytää. Jos on itse kauhee musiikkifani, niin voi olla, ettei ne halua kuunnella samaa, mitä sä haluat kuunnella, voi olla jotakin ihan muuta taas. Tai voi olla, että on täysin kyllästynyt siihen, että on koko ikänsä joutunut musaa kuuntelemaan. Se voi sillä lailla mennä hauskasti nämä. Pääasia, että nuorena saa sitten ite päättää, mitä huvittaa. Jollekin kun on sanottu, että musiikki kun on, niin se on hyvä. Ihan sama mitä, niin se on sitä tiettyä omaa fiilistä. Se on mun mielestä hienoa. Musiikki pelastaa, sanotaan näin loppusanoiksi. Jotakin lohtua. Varsinkin, jos pääsee itse tekemään, niin se on parasta koko hommassa.
https://www.facebook.com/Lapinhelvettiofficial/
