Kulttuurimatkailua parhaimmillaan – Yoth Iria ja Nailed to Obscurity Ateenan Kyttarolla

Olin äskettäin lomalla Ateenassa, ja historiallisista nähtävyyksistä ja ruokakulttuurista nauttimisen lomassa päätin toteuttaa erään toisenkin ennen reissua virinneen idean: paikallisen bändin katsastamisen. Tarjontaa tutkiessani silmiini oli sattunut Yoth Iria -nimisen black metal -bändin keikka Kyttaro-klubilla. Lämppäröinnistä vastaisi saksalainen death-doom-yhtye Nailed to Obscurity. Jälkimmäisestä olin nimeltä kuullut, illan pääaktista en senkään vertaa. Päätin olla kuuntelematta kumpaakaan etukäteen ja suunnata Ateenan keskustassa sijaitsevalle klubille ilman mitään ennakko-odotuksia. Ovien avaamisen aikoihin bändipaitoihin sonnustautunutta väkeä oli paikalla odottamassa jo jonkin verran, tutun turvallisena samanhenkisyyden kuplana keskellä välimerellisen suurkaupungin sykettä.

Tarkkoja soittoaikoja en onnistunut mistään löytämään, mutta Nailed to Obscurity aloitti settinsä melko pian soundcheckin suoritettuaan. Yhtyeen musiikki vaikutti ensikuuntelun perusteella tutustumisen arvoiselta. Kappaleissa tuntui olevan sävellyksellisesti pureskeltavaa, ja raskaammat elementit löivät hienosti kättä tunnelmoinnin ja puhtaan laulun kanssa. Riffeissä oli mukavasti monipuolisuutta ja bassoa hyödynnettiin hienosti. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen keikka Kreikassa ja innostumisen myös huomasi esiintymisestä. Yleisömäärä kasvoi pitkin keikkaa, ja viimeisten kappaleiden kohdalla niiden alkutahteja tunnistaneen yleisön innostus samassa suhteessa.

Paitoja katsellessa ei jäänyt epäselväksi, mikä bändi nauttii paikallisen skenen suurinta suosiota. Kreikkalaisen metallin edelläkävijä Rotting Christ vaikuttaa edelleen olevan paikallisille se tärkein raskaan musiikin yhtye. Mikäli bändipaita-analyysia haluaa jatkaa pidemmälle, voisi paikallista kuulijakuntaa kehua niiden perusteella myös melko kaikkiruokaiseksi. Paidoissa ei suinkaan näkynyt pelkkä äärimetalli, vaan raskaan musiikin skaala myös laajemmin. Myös yleisön ikähaarukka vaihteli ilahduttavasti teineistä harmaahapsiin.

Pääesiintyjän keikka tuntui aluksi olevan yhtä black metal -kliseiden kokoelmaa. Suurpiirteisesti toteutettuun corpse paintiin sonnustautunut laulaja suorittaa intronauhan soidessa polvillaan hartaan näköistä valmistautumisrituaalia ja ensimmäisen kappaleen aikana taustakankaalle heijastetut suoraviivaiset sanoitukset vilisevät demoneita, helvettiä ja Saatanaa, kuin niistä olisi keksitty laulaa ensimmäistä kertaa. Jonkinasteisen kulttuurishokin aiheutti laulajan kontakti yleisöön: synkkyydestä ja vakavuudesta ei ollut intron jälkeen tietoakaan vokalistin hypätessä heti ensimmäisen kappaleen aikana yleisön sekaan ja reivatessa lavalla hymyssä suin, unohtamatta tiuhaan tapahtunutta yleisön huudattamista ja eturivin käsien koskettelua. Kontrasti musiikin ja esiintymisen välillä tuntui omasta näkökulmastani katsottuna paikoin jopa absurdilta, mutta bändistä ja yleisöstä huokuva hyväntuulisuus alkoi alun hämmennyksen jälkeen viedä väistämättä mukanaan.

Yoth Irian musiikillinen anti vaikutti ensikosketuksen perusteella toimivalta. Yhtyeen black metal ammentaa enemmänkin ensimmäisestä aallosta kuin Norjasta. Kappaleet ovat usein tempoltaan hitaampia ja vähemmän tremoloon ja blastiin nojaavia, ja laulutyyli on enemmänkin huutoa kuin rääkymistä. Mieleen jäi myös joitain todella kovaa potkivia riffejä ja melodioita. Selvää on myös Rotting Christin vaikutus ulosantiin, eikä jälkikäteen yllättänyt huomata, että bändiä perustamassa ollut basisti Jim Mutilator soittaa myös Yoth Iriassa. Jatkokuunteluun menee ehdottomasti!

Kotiyleisön tunnelma oli katossa, mutta oli mielenkiintoista huomata, että vaikka päät heiluivat ja nyrkit puivat ilmaa reippaasti läpi keikan, ei moshpittejä näkynyt, enkä saanut ympärilläni olevia ihmisiä sellaiseen suostuteltua. Korostan, että seuraava on puhtaasti omaa spekulaatiotani ja tulkintaani, ja tiedostan sen perustuvan vain yhden illan kokemuksiin, mutta ylipäätään keikasta jäi tunne, että maan pioneeribändien kunnioitettavan pitkistä urista huolimatta äärimetalli on Kreikassa vielä pienen piirin ilmiö ja ehkä jollain tapaa evoluutionsa alkupäässä. Paikalle tullaan koska halutaan nähdä metallibändi, alagenreistä viis. Kliseitä ei ole vielä käytetty tarpeeksi, jotta ne olisivat kliseitä. Skenestä löytyy se yksi suuri oma bändi josta ollaan ylpeitä ja jolta saadaan musiikillisia vaikutteita. Black metalia usein vaivaavasta elitismistä ei näy jälkeäkään. Ja ennen kaikkea yleisön innostus oman kaupungin bändistä sekä bändin innostus kotiyleisölle esiintymisestä on jotain käsinkosketeltavan aitoa. Keikka oli hieno ja erilainen kokemus joka tapauksessa, mutta mikäli tulkintani osui edes osittain oikeaan, tuntuu erityisen upealta, että on päässyt kokemaan pienen palan sellaista äärimetalliskenen kehityskaaren vaihetta, joka meillä on jo historiaa, tai jota meillä ei kenties koskaan samassa muodossa ollutkaan. Ζήτω ο Σατανάς!