Kumarrus painavan sanan saarnamiehelle – arviossa Dropkick Murphysin ”This Machine Still Kills Fascists”
Bostonin katujen kovanaamat, Dropkick Murphys palaa ilmaisunsa syvimmille juurille. Irkkupunk-remmin yhteistyö muinaisen amerikkalaisen protestilaulajan, Woody Guthrien tyttären ja isävainaansa perintökatalogin vartijan, Noran kanssa on viimein saanut konkretisoitumansa. Noran hallinnoimasta, edesmenneen isänsä taakseen jättämästä käyttämättömien lyriikoiden kokoelmasta saa kymmenen kappaleen osalta täyttymänsä. Dropkick Murphys on riisunut ilmaisunsa sähköisistä soittimista ja rynnii systeemiä vastaan akustisin soittopelein esikuvansa malliin.
”This Machine Still Kills Fascists” -albumin kymmenen kappaletta tuovat Dropkick Murphysin sävelin Woody Guthrien ajattomat, teollisen murroskauden sosiopoliittista ilmapiiriä kuvastavat tekstit – joista monet ovat 1940- ja 50-luvuilta – nykypäivään. Guthrien tuotanto ei sinällään ole työväen sanomaa välittäneiden rokkareiden ja punkkareiden kesken mikään uusi idea, vaan herran biisiarkulla ovat käyneet vuosikymmenten varrella lukuisat artistit ja yhtyeet. Näistä mainittakoon Lady Gaga, Bruce Springsteen, Billy Bragg, Anti-Flag ja Hot Kommunist.
Dropkick Murphysin äänityksissä on haettu 1950-luvun viboja nauhakaikuineen ja riisuttuine sovituksineen. Biisien tyylittelyssä roisiin folk-punk-menoon viisikko imaisee mukaan myös aimo annoksen kantria ja rhythm ’n bluesia, kuten tyylitajuiseen oppikirjasuoritukseen kuuluukin. Kappaleet ovat keskimäärin lennokkaita ja puhuttelevia, joissa tekstien merkitys musiikissa kumuloituu merkittävästi. Albumin mieleenjäävimpiin vetoihin nousevat Johnny Cash -rullien läpi mankeloitu videosingle ”Two 6’s Upside Down”, tummasävyinen, kolkon hämäriä David Lynch -viboja aikaan saava ”Talking Jukebox”, hilpeä tarmokas taisteluhymni ”Ten Times More”, komeana varoituksena kaikille tärkeilijöille kajahtava ”All You Fonies”.
Mainos päättyy
Kaksi on kuitenkin ylitse muiden. Oklahomalaisen kantriyhtyeen, Turnpike Troubadurs -yhtyeen vokalisti Evan Felkerin feattaama dylanmainen folk-viisu ”The Last One” ja upea ja voimakas pianovetoinen anthem ”The Waters Are Arisin’” nousevat albumin hienoimmiksi vedoiksi. Kappaleet sisältävät jopa samanlaisia ajattoman koruttomia elementtejä kuin ”Blowin’ In The Wind” tai ”This Land Is Your Land”. Tokikaan tämän ajan kontekstissa kyseisistä biisistä ei voi nousta yhtä järisyttäviä hittejä kuin verrokeistaan vuosikymmeniä sitten, mutta silti. Albumilla soundipoliittisesti Dropkick Murphysia omimmillaan edustaa remprakka folk-punk-revittely ”Where Trouble Is At”, joka nousee albumin parhaaseen neljännekseen. Mukaan mahtuu myös pari joutavanpäiväisempää rentoutusta, kuten halvahko The Clash -pastissi ”Cadillac, Cadillac” ja Guthrien omasta versiosta osin samplattu työmaalaulu ”Dig a Hole”.
”This Machine Still Kills Fascists” on oivallinen nosto läntisen maailmanmusiikin ja protestilaulannan historiasta ja sen törmäyttäminen nykypäivään. Albumin lopputuloksena oleva musiikki on aavemaisen merkityksellistä nykymaailman menolle. Ennen kaikkea tuon aavemaisuuden luo tekstien päivänpolttavuus virlä 80 vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen.