Kun B-puolet ovat A-luokan biisejä – arvostelussa The Grammers -yhtyeen kokoelma ”The Rest Of The Best”

Kirjoittanut Nikki Jääsalmi - 15.2.2020


Rock on kallio. Järkähtämätön uskollisuuden ja luotettavuuden monumentti, jota eivät myrskyt eivätkä maailman tuulet saa kaatumaan. Ne korkeintaan hiovat sitä mutta eivät muuta sen perusolemusta. The Grammers taas puolestaan on rock. Se on ollut omassa visiossaan hyvin määrätietoinen, eivätkä eri aikojen trendit tai musiikkimaailman suuntaukset ole heilauttaneet sitä suuntaan tai toiseen. Yhtye luottaa ilmaisussaan aseisiin, joihin rockmaailman legendat ovat laittaneet ruudin jo useita vuosikymmeniä sitten. Yhtye on kuitenkin sen verran viekas ja ovela, että se tietää, kuinka hommat räjäytetään omailmeisesti omilla ehdoilla olematta pelkkä kuiva napsahdus menneisyydestä. Itse asiassa yhtye on ainoita asioita, joihin on näinä aikoina tässä maailmassa varauksetta voinut luottaa. Ihmiskunta on pystynyt viime aikoina uskomattomiin typeryyksiin, mutta The Grammersiin voi luottaa. Se ei käännä takkiaan, ja kuuntelija tietää saavansa sitä, mitä on tilannutkin.

Olen pahoillani, jos hieman innostuin liikaa, mutta joka sanan allekirjoitan ja mielipiteeni pitää. Orkesterin uusi kokoelmalevy ”The Rest Of The Best” on tästä mitä pätevin todiste. Yhtye juhlii 20 vuotta kestänyttä taivaltaan julkaisemalla levyn niin sanotuista B-puolista ja kappaleista, jotka eivät syystä tai toisesta ole aikanaan studiolevyille sopineet. Yhtye kiusasi kuuntelijoitaan julkaisemalla menneisyyden uumenista yhden kappaleen kuukaudessa, ja lopulta koko homma lyötiin yksiin kansiin. Kyseessä ei todellakaan ole mikään jämäkokoelma, johon olisi kasattu muualle kelpaamattomat kappaleet, vaan kokoelman nimi on varsin paikkaansa pitävä. Itse asiassa kyseessä on kauttaaltaan niin ehjä ja johdonmukainen paketti, että tämä voisi hyvin olla samoissa sessioissa tehty studiolevy, vaikka siinä onkin käytetty neljää studiota ja aikaa on kulunut matkan varrella parikymmentä vuotta.

Avauskappaleessa ”Since I Got Life” kiteytyy pitkälti bändin olemus ja vahvuudet. Vahva melodiantaju, upeat tuplakitarakuviot, Hannu Vainionpään vahva vokalisointi ja tarttuvat kertosäkeet. Jo seuraavassa kepeästi svengaavassa ”Killer”-biisissä kehiin saapuu Tuomo Pfalerin urkuosasto, joka syventää soundia entisestään. Tuo mainittu svengaavuus sekä mukaansatempaavuus ovat avaintekijöitä kaikissa biiseissä, ja esimerkiksi ”Nerves of Steel”- ja ”Wrecking Ball” -biiseissä oleva voiman ja herkkyyden yhdistelmä on pysäyttävää. Svengaavuudesta kiitokset on annettava rytmiryhmälle Jussi Vuolalle ja Saku Kujalalle, joiden myötä juna kulkee varmasti eteenpäin, ja Kujalan bassokuviot esimerkiksi biiseissä ”Since I Got Life” ja ”Killer” saattavat huomaamattaan varastaa koko huomion.

Grateful Rock” -kappaleen säkeistöt saivat minussa aikaan herkistyneen olon: onpa kaunista musiikkia ja hemmetti, koko elämä taitaa sittenkin olla kaunis asia. Se on erinomaisen biisin merkki, kun saa selväpäisen miehen moisella tavalla liikuttumaan. ”Bring Us The Wine” on oiva lähtöbiisi viikonlopulle, arkipäivälle, joka aamulle, joka illalle ja niin edelleen.
Esiin nostaisin ehdottomasti ”Take Off” -kappaleen, joka on minun korvissani ehtaa klassikkomateriaalia millä mittapuulla tahansa. Kappale on puhdas kokonaisuus, jossa jokainen elementti introa, laulumelodioita, kuoroja, akustista kitaraa ja kertosäettä myöten on täydessä harmoniassa. Kerta kaikkiaan mykistävää kuunneltavaa.

Levyllä on siitä hieno piirre, että heti, kun ”Keys To The Galaxyn” haikean upea loppufeidaus alkaa kadota, tekee mieli laittaa levy alusta soimaan. Kuunnelkaa itse, jos ette usko.

9/10

Kappalelista:

  1. Since I Got Life
  2. Killer
  3. Take Off
  4. Nerves of Steel
  5. Wrecking Ball
  6. Grateful Rock
  7. If There’s Love Enough
  8. Bring Us The Wine
  9. Don’t Let Your Wild Heart Be Tamed
  10. Keys To The Galaxy