”Kun Brixtonissa rytisi” – klassikkoarviossa Motörheadin 20-vuotias ”25 & Alive – Boneshaker”

Millennium ja Motörhead olivat 20 vuotta sitten ilmiöitä, joita oli ajatuksen tasolla todella vaikeaa sovittaa yhteen.

Julkaistujen livealbumien määrässä brittiräimeen sittemmin edesmennyttä kuningasta ei vuosituhannen alussa päihittänyt mikään. Miltei jokaisen albumin kiertueen jälkeen yhtyeeltä pukkasi uutta, enemmän tai vähemmän virallista livealbumia kuvalla tai ilman. Näin jälkikäteen ajatellen, se ei sinällään ollut huono tapa dokumentoida todistusaineistoa paitsi yhtyeen myöhempien aikojen livekunnosta, mutta myös sen tuotannollisen jatkumon korkeasta laadusta.

Vuonna 1995 Motörheadissa aina vuodesta 1984 lähtien soittanut toinen kitaristi Mick ”Würzel” Burston jätti yhtyeen. ”Sacrifice” -albumin promootiokiertueen jälkeen seuranneen, alkuperäiseen trio-yksikkömuotoon palaamisensa jälkeen Motörhead oli tähän mennessä ehtinyt julkaista kolme studioalbumia; ”Overnight Sensation” (1996), ”Snakebite Love” (1998) ja ”We Are Motörhead” (2000) sekä ärhäkän tuplalive-albumin, ”Everything Loüder Than Everybody Else” (1999).

Vuosittain sadoittain keskikokoisia hallikeikkoja tahkonnutta Motörheadia pidettiin vuosituhannen taitteessa eräänä vanhakantaisen heavy rockin kliseisimmistä kehäraakeista. Suurimmaksi osaksi täysin perusteetta. Parin vuoden välein kurinalaisesti ja laadulla tehtyjen studioalbumien jälkeen Motörhead lähti taas kerran uudelle maailmankiertueelleen soittaen sadoittain korviahuumaavia keikkoja keskikokoisissa klubeissa ja festareilla todella tiiviillä tahdilla.

Tuona syksynä, 22. Lokakuuta 2000 Motörheadin 25-vuotista rymyämisen taivalta juhlistettiinkin Etelä-Lontoon Brixton Academylla.

Likaisen rock ’n rollin työmyyrän maineen karttuminen yhtyeelle ei siis ollut sattumaa. Jo noina päivinä yhtyeen työtahti suhteessa ikääntyvän keulamiehensä, tuolloin 55-vuotiaan Lemmy Kilmisterin kuntoon ja jaksamiseen nähden, oli kauttaaltaan äärimmäisen kova. Ehkä juuri tästä syystä Motörheadin 25-vuotisjuhlakeikka kuulostaa samalla oikein tiukaksi rutinoituneelta esitykseltä, mutta samalla myös aavistuksen väsyneeltä suorittamiselta.

Juhlakeikan vajaa kaksituntinen setti oli 25-vuotisjuhlan kunniaksi julkistetun tuplakokoelman ”The Best Of Motörhead” (joita samalla nimellä oli jo tuolloin olemassa kymmenkunta erilaista) tiimoilta koostettu. Kappalemateriaali oli valikoitu tasaisesti yhtyeen sen astisen uran varrella ilmestyneiden albumien biiseistä. Ainoastaan neljältä Motörhead-albumilta (”Motörhead”, ”Another Perfect Day”, ”Rock ’n Roll” ja Snakebite Love) ei keikalla kuultu yhtään kappaletta.

Konsertti oli periaatteessa yhtä rujoa hittikimaraa, josta suuri osa oli jo tuolloin vuosikymmenten saatossa takuuvarmoiksi ohjelmanumeroiksi parkkiintuneita Motörhead-muotovalioita ja loput tuoreempia, astetta raskaammin rouhivia yksilöitä. Kompaktia Motörheadin pelkistetyn hallitusti ruhjovassa soundissa on, että yhtyeen varhaisempien aikakausien kappaleet sulautuvat konserttitaltioinnin tuoksinnassa mutkattomasti yhtyeen uudemmaan tuotannon kanssa. Suurimmaksi osaksi tämä oli kaikista tiukimmin yhteen soittaneen Motörhead-kokoonpanon; Lemmy Kilmister-Phil Campbell-Mikkey Dee ansiota.

Erityisesti Motörheadin erinomaisen, ensimmäisen millenniaalijulkaisun ”We Are Motörheadin” pari biisiä säväyttävät livenä. Vimmaisan suoraviivainen, setin avaava albumin nimikkobiisi, tuima ”Stay Out Of Jail” sekä jämysti etenevä Sex Pistols-laina ”God Save The Queen” jyräävät hienosti. Yhtyeen ysärin huippuvirettä edustavat ”Civil War”, ”Over Your Shoulder”, ”Broken” sekä Mikkey Deen ilmiömäisellä rumputyöllä varustettu ”Sacrifice” ovat (tälläkin kertaa) vakuuttavaa kuultavaa. Tämä siitäkin huolimatta, että eräs albumin merkittävimmistä tuotannollisista heikkouksista on aavistuksen voimattomaksi ja liian kesyiksi jäävät rumpusoundit.

Motörheadin uran puolivälin helmistä konserttitaltioinnilta nousevat esiin myrkyllisen vihreässä, Lemmyn naamaan suunnatussa kohdevalaistuksessa kuvattu, härkämäinen ”Orgasmatron”, tiukasti twistaava ”Going To Brazil”, sekä Ugly Kid Joen Whitfield Cranen ja Doro Peschin taustalaulama ”Born To Raise Hell”. Myös harvemmin livenä kuultu, pahanenteinen rytinäblues ”You Better Run” toimii hienosti.

Yhtyeen vanhemmasta tuotannosta reippaiten livenä roiskahtavat ajaton ”Metropolis”, itsensä ”Fast” Eddie Clarkin kitaroima ”The Chase Is Better Than A Catch”, ilkeästi rullaava ”Dead Men Tell No Tales”, takuuvarmasti moukaroiva ”Iron Fist” sekä Queenin Brian Mayn ja Skunk Anansien Acen lisäksi Lemmyn ja Philip Campbellin poikien, Paul Inderin ja Todd Campbellin lisäkitaroima ”Overkill”.

Julkaisun monikameraohjaus leikkauksineen on rytmitetty hyvin, ja se toimii pelkistetyn lavavalaistuksen kanssa mainiosti. ”25 & Alive: Boneshaker” toi ensimmäistä kertaa myöhemmän trio-muotoisen Motörheadin faniensa olohuoneisiin ihmeteltäväksi korkealaatuisena, värikuvallisena koko illan liveshow’na.

Motörheadin seitsemäs virallinen livealbumi, DVD ja CD:n boksina julkaistu ”25 & Alive: Boneshaker” julkaistiin 13.11. 2021. Bonusmateriaalina DVD:ltä löytyy juhlakonsertin esiintyjien haastattelujen lisäksi Motörheadin akustinen minisetti ja pari keskinkertaisella äänenlaadulla taltioitua kappaletta kesän 2001 Wacken Open Air -festivaaleilta. Kahta vuotta myöhemmin, 2003, sama paketti julkaistiin myös tupla-audio-CD:nä ”25 & Alive: Live at Brixton Academy” -tittelin alla.

Konsertin dokumenttiarvoa ei myöskään himmennä se seikka, että allekirjoittaneen ensimmäinen koettu Motörhead-keikka sattui samaiselle kiertueelle Tampereen Pakkahuoneelle kuukautta Brixtonin keikkaa myöhemmin, marraskuussa 2000. Ja olihan sekin raju veto. Voi veljet.