”Kun heikoinkaan ei ole huono” – juhla-arviossa King Diamondin 20-vuotias ”Abigail II: The Revenge”

Alunalkujaan klassisessa, tanskalaisessa metalliyhtye Mercyful Fatessa ja sen esiasteissa kannuksensa hankkineen Kim Bendix Pedersenin, alias King Diamondin soolobändin ura ampaisi nousujohteiseen kiitoon 1980-luvun lopulla. Vuoden 1987 klassikkoalbumi ”Abigailin” jälkeen sooloyhtyeensä kanssa usean tehtailemansa menestysalbumin ja onnistuneen paluun Mercyful Faten kanssa tehnyt kööpenhaminalaisvokalisti ajautui tilanteeseen, jossa hän joutui miettimään uransa suuntaa. Hän palasi lopulta vuosituhannen alussa ainoastaan sooloböndinsä voimin työstämään jatko-osaa eräälle uransa menestyksekkäimmälle albumille.

Musiikillisesti Pedersenin vitsaukseksi kohti 1990-luvun loppua tultaessa alkoi käydä seikka, että herran molempien aktiivisten yhtyeiden ominaislaatuisia piirteitä sisältäneet soundimaisemat alkoivat lähentyä levy levyltä toisiaan. Tätä jatkui siihen pisteeseen asti, jossa yhtyeiden ominaissoundeja oli enää todella hankalaa erottaa toisistaan. Aiemmin selkeästi teatraalisuuden ehdoilla ja komeisiin neo-klassisiin melodioihin sointinsa perustanut King Diamond alkoi vuosikymmenen myötä lähentyä keskilinjan tasapaksua, keskitempoisesti pököttävää, yllätyksetöntä heavy metalia, siinä missä Mercyful Faten rujo särmikkyys koki saman kulmien pyöristymisen ja melodisen tylsistymisen. Riemukkaan poikkeuksen taantumukseen teki King Diamondin vuoden 2000 erinomainen ”The House Of God”, jolle yhtye löysi uudenlaista inspiraatiota kirjoittaakseen tarttuvinta Diamondia sitten 1990-luvun alun.

Vuonna 2001 ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1990 ”The Eye” -albumin, yhtyeen luottobasisti Hal Patino palasi soittamaan yhtyeeseen yhdessä soolokitaristi Andy LaRocquen kanssa. King Diamondin kokoonpanon toisessa kitarassa operoi puolestaan ensi kertaa 1990-luvun loppupuoliskolla Mercyful Faten ”Dead Again” – ja ”9” albumeilla yhtyeen faneille esittäytynyt ruotsalaiskitaristi Mike Wead. Rummuissa kuultiin puolestaan ensimmäistä kertaa King Diamondissa edelleenkin soittavaa yhdysvaltalaista Matt Thompsonia.

Albumin tuotannosta yhdessä Diamondin ja LaRocquen kanssa vastasi ensimmäistä kertaa yhdysvaltalainen tuottaja-kosketinsoittaja Kol Marshall (mm. Ministry), joka ehkä osasi soittaa ’kummittelukohtauksiin’ hyytävää sembaloa, mutta ei nähdä selkeää kuvaa siitä, kuinka uudistaa yhtyeen soundia ja kuinka eheä King Diamond -albumi osiensa summana rakentuu.

29.1.2002 julkaistun ”Abigail II – The Revengen” kappaleet rakentuvat runsaasta määrästä kulmikkaita, power metaliin kallellaan olevia riffejä, mutta jotka ovat kuuntelukokonaisuuksina verrattaen kompleksisia ja keskimääräistä raskassoutuisempia. Vaikka siellä ja täällä ilmavia soitinosuuksia pilkistääkin pintaan, tuottaa suuri osa albumin biiseistä Diamondin vanhan liiton sulavalinjaiseen melodiailotulitukseen tottuneille diggareille vaikeuksissa päästä kappaleisiin kunnolla sisälle.

Ajatellen lukijoitamme, jotka vasta tutustuvat albumiin, en halua pilata albumin kantavana runkona toimivaa tarinaa liioilla spoilereilla. Siksi jätetään juonenkulun myöhemmät osuudet kertomatta. Tarinan ainesosat sijoittuvat joka tapauksessa tarinan päähenkilön, Abigailin varhaisaikuisuuteen ja siihen, kuinka hän kostaa itsensä ja äitinsä kokemat kohtalokkaat vääryydet. Samalla hän vapauttaa kartanoon vangituiksi jääneet henget tuonelaan…. kryptaan unohtunutta kaksoisolentoaan lukuunottamatta.

Diamondin uran suvantovaiheessa julkaistun albumin ainekset ovat paperilla myyviä pelonväristyksiä vanhoillekin faneille tarjoavia nostalgiapläjäyksiä. Sen taipuminen käytäntöön jättää kuitenkin päälleliimatun fiiliksen. Läpi koko albumin mitan kantava tarina on tuttua flirttailua Diamondin aiemmilta albumeilta tuttujen elementtien kanssa. Osana uuden tarinan kerrontaa esiin putkahtelevat ’The Eye’ -kaulakoruineen ja pyörätuolissa istuvine, mieleltään vinksahtaneine vanhuksineen.

Periaatteessa ”Abigail II”:n tarina jatkuu siitä mihin ykkösosa jäi. Tarinan aluksi paljastuu, että kuolleena syntynyt Abigail oli oikeasti ’mustien hevosmiesten’ johtajan, A O’Brienin sisarpuoli, jonka henki siirtyi Miriam Natias’n ja Jonathan Lafeyn lapsen ruumiiseen pariskunnan muutettua tarinan kuvaamaan kartanoon eteläisessä Ranskassa 1777. Tarinan alussa käy ilmi, että tietoisena lähisukulaissuhteestaan (sisarpuoli) Abigailiin O’Brian oli säästänyt salaa tämän hengen. Juonen käänne poikkesi olennaiselta osin siinä, mitä ”Abigailin” ykkösosan lopun tapahtumien tarinankerronta antoi kuulijan ymmärtää Abigailin surmaamiseen ja hautaamiseen liittyen.

Vaikka kuinka fanipoika-lasien läpi kokonaisuutta koettaisi tähyillä, käytännössä albumin tarina vaikuttaa väkinäiseltä ja jopa mielikuvituksettomasti haahuilevalta vanhojen teemojen ja hahmojen pyörittelyltä. Parhaimmillaan King Diamondin valttina tarinankuljetuksessa ovat olleet aidosti värityksiä tuova kerronta tekstin kekseliäine, viheliäisine juonenkäänteineen. Tämän kaiken on kruunannut sävellyksellisesti ja sovituksellisesti häikäisevä musiikki. Kyseisellä albumilla molemmat edellämainituista elementeistä toimivat kuitenkin valitettavan puolitehoisesti. Ollakseen priimatavaraa, liian monessa kohtaa bändin kokeellisempaan ilmaisuun perustuva, sinällään tikissä kuosissa oleva yhteissoitto ja Kingin kuulaana soiva ääni hyytyvät keskinkertaisiin kappaleisiin.

Albumina alkuperäiseen ”Abigailin” kakkososaa on kuitenkin pohjimmiltaan todella hankala verrata, koska kyseessä on tyystin eri aikakauden tuote niin musiikillisesti, hengeltään kuin tekniseltä toteutukseltaan. Kokonaisuus on kehnoimmillaan tasapaksusti heavy rockaavaa, melodisesti yhtyeen myöhemmältä uralta tavanomaisen tuttuja ja turvallisia kulkuja kierrättävää, valitettavan inspiroitumatonta jämätavaraa. Esimerkkeinä näistä sekava ”Miriam”, keskinkertaisti etenevä, Megadethin riffisalkusta häikäilemättömästi lainaileva ”Little One” sekä melko mitäänsanomattomat ”Slippery Stairs” ja ”Crypt”.

Tasonsa puolesta hyvin keskinkertaisella King Diamond – albumilla on silti omat loiston hetkensä. Kokonaisuuden parhaimpiin kappaleisiin kuuluvat pahaenteisen aggressiivisuuden ja surumielisyyden välillä polveileva avausbiisi ”The Storm”, progressiivisessa sovituksessaan heppoisestakin materiaalista kiinnostavan tekevä ”Mansion In Sorrow” ja aavemaisen komea ”Broken Glass”. ”Sorry Dear” -outroa lukuunottamatta kokonaisuuden päättää kokeellisuudessan onnistuneen tyylikäs kappaletrilogia: ”Wheelchair”, ”Spirits” ja ”Mommy”. Tämä siitäkin huolimatta, että viimeksimainitussa uusiokierrätetään ”Voodoo” -albumin ”Unclean Spiritsin” sembalomelodiaa kitaroituna ilman minkäänlaista temaattista yhteyttä koko biisiin tai albumiin.

Silti, kriittisestä katsantokannasta huolimatta miltä tahansa heavy metalin keskiverto-yrittäjiltä ”Abigail II – The Revengen” tasoisen albumin luominen olisi miltei täysosuma. Albumi on luonteeltaan King Diamondin kokeellisimpia ja samalla vuosituhannen taitteessa uusiutuneelle yhtyeelle lajissaan ensimmäinen yhteinen koetos. Jo tätä seuraavalla ”The Puppet Masterilla” kyseisen kokoonpanon tekemä kokonaisuus alkoi toimia jo selkeästi jäsentyneemmin.