Kun karsii tukit, tulee nätimpi pino – arviossa Tekramütischin ”Knallin viemää”

Joensuun sekomusikaalinen runsaudensarvi Tekramütisch on tullut kahdenteentoista kokoelma-albumiinsa. Sekometakka-duo ei ole 12. tuotantokaudellaan tykittänyt samalle ”Knallin viemää” -pläjäykselleen kahta CD:llistä kestettävää. Riisutun, yhdelle CD:lle mahtuvan tuotantoprosessin on tiivistänyt Toppo Koposen ja Jukka Hyrkkään tervejärkisyyden rajojen ulkopintoja hipovien siivujen määrän puoleen aiemmin totutusta. Tekramütischin vuosikello on perinteisesti tikittänyt marraskuusta toukokuuhun jatkuneella pakkotahdilla. Tällä kertaa aikatauluteknisistä syistä johtuen yhtye joutui tyytymään ”vain” kahteen albumiin: ”Arkinen piina” (2025) ja ”Loppuneuvottelut” (2026). Keinoälyisen kansitaiteen luomisessa on auttanut yhtyeen taustahahmo, Kumikamelin alkuajoilta tuttu Laiska Lajunen.

Lopputulema on kuitenkin 20 verrattain eheää, viihdyttävää, kuulijan varpaillaan pitävää ja elämän kaatuessa päälle jopa terapeuttista kappaletta. Se tuntuu heti kättelyssä ja osoittautuu pitemmän päällekin toimivaksi ratkaisuksi. Mukana on kosolti vähemmän kainalopierun viihdyttävyysluokkaa olevia kyhäelmiä, ja kokonaisuus on siten ytimekkäämpi, selkeämpi ja ennen kaikkea hauskempi. Hyrkkään lakonisen tulkinnan ja pirullisen hauskojen tekstien ympärille on tällä kertaa onnistuttu myös kyhäämään nippu oivallisesti toimivia kappaleita kuten ”Ilmestys”, ”Oheistoimintasankari”, Tarina ei kerro ja ”Uskallapas”.

Myös Koposen Tekra-teltta on pystytetty paremmin kuin useampana viime vuonna. Biisien tyylillinen vaihtelu ei ole ehkä enää niin keskiössä kuin mitä se on aiemmin ollut. ZZ Top-blues-jurnutus, hutkinta-punk, uuden aallon läpsyttely, urku- ja ksylofonin plimpluttelu kulkevat sopusoinnussa mutta biisien laatu edellä. Erityistä intopinkeyttä Koposen kädenjäljestä herättävät kappaleet ”Pelle poissa on”, ”Galaktinen hörhö”, ”Melko nero” ja ”Kop-Kop”. Parhaimmillaan kyseiset vedot ovat aivan Kumikameli-tason laatusekoilua.

Tekramütish painelee kahdennellatoista fyysisellä levyllään musiikilliselle risteysalueelle kärkikolmion takaa ja talla pohjassa, kun näkyvyys kaikkiin suuntiin on nolla. Yhtyeen alusta lähtien kotikutoinen ote tekemisiinsä tuntuu kuitenkin tällä kertaa vähemmän pakotetulta ja jopa piirun verran inspiroituneemmalta kuin parilla edellisellä tuotantokaudella.

Tekramütish onnistuu tarjoilemaan ensimmäisen kerran useampaan vuoteen balsamia kolhituille sieluille oikein tehokkaan sekoboltsimusapaketin muodossa. Suosittelen kotiterapeuttiseen ja homeopaattiseen tarkoitukseen. Vastuu on kuitenkin, lopulta taas kerran, vain yksin kuulijalla.