Kun metalli ja videopelit sulautuvat yhteen – Master Boot Record Kuudennella linjalla
Helsingin kuudennella linjalla vietettiin 29. huhtikuuta syntikkamusiikin super-iltamat, kun italialainen metallia, synthwavea ja chiptunea yhdistelevä Master Boot Record (kuvassa esiintymässä toisaalla) saapui jakamaan retrostelevaa ilosanomaansa. Kuten edellisellä kerralla vuonna 2019 myi videopelimetallin sanansaattaja Kuudennen linjan loppuun, ja meno oli mitä mainioin. Lämppäreinä Master Boot Recordsilla oli kotimaiset Helsinki Synth City -organisaation artistit Millennium Falck ja Levinsky.
Ilmiselvästi Star Warsiin nimellään viittaava Millennium Falck toi Kuudennelle linjalle välähdyksen scifi-taistelusta sekä tunnelmoivaa, ajoittain tanssijalkaa vipattelevaa synthwavea. Siinä, missä Millennium Falck on aiemmilla näkemilläni keikoilla laulanut muun muassa kodinkoneiden välisestä rakkaudesta, oli nyt vuorossa Titanfall-videopelin innoittamaa mecha-taistelua. Taustalla näkyi ja kuului ääninäyteltyä mecha-taistelua, ja artistilla itsellään oli keikan alkupuoliskon ajan päässään scifi-henkinen kypärä, joka ilmeisesti liittyi tarinassa mechojen ohjaamiseen. Kokonaisuus oli selvästi mietitty huolellisesti, ja ainakin ajatuksen tasolla tarinallisuus toi keikkaan uuden hienon ulottuvuuden.
Millennium Falck esitti vuonna 2021 ilmestyneen äänikirjaksi ja konseptialbumiksi kuvailemansa ”Fall of the Titansin” kappaleita, jotka jättivät minulle ristiriitaisen tunteen. Kaikkien synthwave-artistien ei missään nimessä tarvitse olla samanlaista diskojytää kuin vaikkapa Perturbatorin ”Dangerous Days” -albumi, mutta välillä Millennium Falckin tunnelmointi meni omaan makuuni pitkäveteiseksi. Äänikirjamainen albumi on kiinnostava aluevaltaus, mutta livenä alkoi tuntua puuduttavalta kuulla musiikin päällä niin paljon dialogia. Konsepti on toisaalta sen verran erilainen muihin näkemiini keikkoihin verrattuna, että pienen sulattelun jälkeen se voi avautua paremmin.
Mainos päättyy
Keikan parasta antia oli viimeiseksi säästetty ”Orbital Assault”, jonka menevämpi ilmaisu sai adrenaliinin virtaamaan kuin hyvän toimintaleffan soundtrack. Vaikka instrumentaalit kappaleet olivat yleisesti ottaen mielestäni parhaita, oli kauniisti lauletuista balladeista etenkin jälkimmäinen vallan hieno veto. Soitteli Millennium Falck syntikkaa sitten kasvot kypärän alla tai puhutteli yleisöä suoraan, toi hänen energiansa materiaaliin pikantin lisän.
Millennium Falck tarjosi yleisölleen omalaatuisen keikan, joka ei suostu istumaan stereotyyppiseen ja ehkä yksitoikkoiseksi kulahtaneeseen synthwave-muottiin. Vaikka jäin kaipaamaan musiikilta enemmän meneviä koukkuja, jäi keikka selkeästi positiivisen puolelle. Mielenkiinnolla odotan, mitä artisti seuraavaksi keksii.
Seuraavaksi syntentisaattoreiden seremoniaa jatkoi Levinsky, joka kutsuu musiikkiaan post-synthwaveksi. Kun synthwave kärsii mielestäni genrenä yksitoikkoisuudesta, olisi post-etuliitteellä helppoa teeskennellä tekevänsä jotain uutta, vaikka todellisuus olisi jotain aivan muuta. Levinskyn kohdalla etuliite on kuitenkin perusteltu. Artisti väistää näppärästi genren suurimmat stereotypiat niin temaattisesti kuin musiikillisesti. Esimerkiksi debyyttialbumillaan ”Electra Complex” (2019) Levinsky ei suinkaan tyytynyt elokuvien ja videopelien retrosteluun, vaan albumi on nimetty erään psykologisen teorian mukaan. Kun se yhdistetään vielä riipivän tunnelmalliseen mutta hyviä tanssibiittejä kunnioittavaan ilmaisuun, tarjoaa Levinsky genressään poikkeuksellista syvyyttä.
Mainos päättyy
Jos psykologiset teemat kuulostavat kuivilta, on Levinsky lavalla huomattavan villi ja viettelevä kokemus. Kun Levinsky soittaa itse tietyt syntikkaraidat livenä ja laittaa taustat pyörimään läppäriltä, tuo Susanna Leinivaara musiikin taidokkaasti eloon tanssillaan. Kun Levinskyn musiikissa on paljon psykologisen trillerin lailla riipiviä melodioita, onnistui Leinivaara jälleen korostamaan tunnelmaa hienolla eläytymisellään. Jotain sekä Levinskystä että Leinivaaran taidoista kertoo se, että tavallinen keltainen kumihanska saatiin jollain ilveellä vaikuttamaan uhkaavalta ja mystiseltä.
Levinsky osoitti tälläkin keikalla olevansa virkistävä ja kansainvälisesti kiinnostava tapaus synthwaven ja laajemmin elektronisen musiikin kentällä. Hänellä on mestarillinen taito rakentaa selkäpiitä riipivää, elokuvallista tunnelmaa ja tuoda mukaan tarttuvat perkussiot juuri oikealla hetkellä. Viimeisenä esitetyllä ”Nymphomaniac Redux” -kappaleella Levinsky loihti jo niin riipivää ja tanssittavaa elektronista musiikkia, että pystyi kuvittelemaan olevansa industrial-keikalla. Merkittävimmäksi nuhjeeksi jäi lopulta parin sekuntin katkos, kun läppäriltä laitettiin vahingossa väärä kappale pyörimään. Toki esitys voisi hyötyä esimerkiksi live-rummuista, mutta toisaalta Leinivaaralla oli nyt enemmän liikkumatilaa. Keikka oli kuitenkin erinomainen tällaisenaankin. Nyt sitten vatvomaan, mitä Levinskyn kolmas albumi ”Fathoms” tuo tullessaan.
Italialainen Master Boot Record on erikoisimpia yhtyeitä, joita tiedän. Keikoilla taustalla pauhaa montaasi vanhoista pikselimössöisistä videopeleistä, ja musiikissa rosoiset peliäänet sulautuvat puolestaan raskaaseen ja tunnelmalliseen instrumentaalimetalliin, joka kuulostaa siltä kuin räiskintäklassikko Doom olisi steroideissa. Master Boot Record on julkaissut vuodesta 2016 alkaen runsaat kymmenen albumia sekä useita pienempiä julkaisuja, milloin itsenäisesti ja milloin Metal Blade Recordsin tai kotimaisen Blood Musicin kautta. Yhtye on kerännyt suosiota omaperäisellä tyylillään, ja tälläkin kertaa sen keikka myytiin loppuun.
Toisin kuin illan muut esiintyjät nousi Master Boot Record lavalle useamman hengen yhtyeenä. Tarjolla oli niin rosoista ja raskasta komppikitaraa kuin kitaralla ja syntikalla soitettua videopelipimputtelua sekä upean tanakkaa rumputyöskentelyä. Raskaimmillaan musiikki oli kuin Metallicaa tai Slayeriä pikselifiltterin läpi vedettynä. Korkeamman tempon kaahailu oli kuitenkin pikemmin poikkeus kuin sääntö: suuri osa esitetyistä kappaleista oli rakenteeltaan kimurantteja ja hiukan hitaammin marssivia.
Mainos päättyy
Yhtye sai aikaan suurta hurmosta jo ensimmäisillä säröisillä nuoteillaan, mutta parasta antia olivat versioinnit videopelien teemamusiikeista. Jos edellä mainitun alkuperäisen Doom-räiskintäpelin soundtrack on lähtökohtaisesti hyvin metallinen, sai tunnari live-kitaroista ja rummuista vielä uuden adrenaliinipistoksen. Kauas ei jäänyt myöskään Castlevania-teema. Kun toisella kitaristilla oli hallussaan 80-lukua huokuva farkkuliivi ja kitaratemput, päästiin Kuudennella linjalla retrostelemaan sekä metallimusiikkia että videopelejä hyvässä tunnelmassa.
Vaikka Master Boot Record on äärimmäisen omaperäinen, alkoivat jotkin elementeistä pidempään kuunneltuna toistaa liikaa itseään ja kävivät rasittaviksi. Olen vieläkin hämmästynyt, että kitaran voi saada kuulostamaan vanhan videopelin ääniefektiltä, mutta alati jatkuva pimputtelu olisi kaivannut vaihtelua tai taukoa. Raskaammat ja hiukan nopeammat kappaleet olivat mielestäni selkeästi parhaita. Rumpali ja komppikitaristi pitivät onneksi jatkuvasti mukana mielenkiintoisia elementtejä.
Jos stereotyyppinen metallikeikka päättyy siihen, kun kitaristit heittävät plektroja yleisöön, tapahtui Master Boot Recordin keikalla jotain muuta. Kun yhtye oli soittanut viimeiset kappaleensa, jakeli pääjehu Victor Love plektrojen sijaan vanhoja videopelikasetteja. Siinä oli jotain sympaattista, ja koko yhtye ansaitsee kiitosta huikeasta ja maanläheisestä energiastaan.
Master Boot Record on onnistunut yhdistämään kaksi minulle rakasta asiaa – vanhat videopelit ja metallimusiikin – tavalla, jonka en aiemmin kuvitellut olevan mahdollista. Vaikka musiikillisessa puolessa oli toisinaan paikattavaa, oli keikka ihanan energinen ja jätti jälkeensä varsin positiivisen muiston. Rohkenen kuitenkin epäillä, miten Master Boot Recordin materiaali toimii ilman visuaalista panostusta – pelikuvaa vanhoista peleistä ja putkitelkkareita. Pitääpä laittaa vastikään vuoden täyttänyt ”Personal Computer” -albumi soimaan ja ottaa asiasta selvää.
Mainos päättyy