Kun muinaishistoria herää henkiin – Heilungin rituaali lumosi Helsingin Black Boxin

Halloween, samhain, kekri. Sillä on monta nimeä, mutta yksi asia yhdistää: kyseessä on aika, jolloin elävien ja kuolleiden maailmojen välinen raja on ohuimmillaan ja yhteyden saaminen tuonpuoleiseen helpoimmillaan. Siispä on mahdotonta kuvitella sopivampaa ajankohtaa Heilungin kaikkia aisteja hivelevän pakanarituaalin todistamiseen.

Helsingin jäähallin Black Boxissa on heti ovien auettua tunnelma kohdillaan: kaiuttimista soiva linnunlaulu ja tilan rajaaville mustille kankaille heijastetut valtavat riimut luovat asianmukaiset puitteet illan karkeloille.

Illan avauksesta vastaa italialainen multi-instrumentalisti Lili Refrain, jonka musiikissa orgaaniset soittimet yhdistyvät elektronisiin äänimaailmoihin ja upean kuuloiseen lauluun. Artistilla on käsissään vuoron perään rumpukapulaa, kitaraa ja monenmoista elektronista härpäkettä, joilla tämä loihtii looppeja käyttämällä monikerroksisia ja mielenkiintoisia äänimaailmoja. Kappaleiden loppua kohden äänivallit kasvavat vaikuttaviin sfääreihin. Keikka on melko lyhyt mutta tarjoaa todella vahvan aloituksen illalle, mistä jo tässä vaiheessa kiitettävän kokoinen yleisö tuntuu olevan samaa mieltä.

Ilta on paitsi tunnelmallisen musiikin myös upeiden naisäänten juhlaa, sillä seuraavaksi lavan ottaa haltuunsa Eivør. Färsaarelainen artisti on tehnyt pitkän sekä monipuolisen uran musiikin parissa ja esiintynyt muun muassa God of War -pelin soundtrackillä. Viikinkitunnelmaa huokuva veto kuullaankin heti keikan alussa, sähköisestä kontrabassosta loihdittujen, jylhänhaikeiden sävelten säestämänä. Myöhemmissä kappaleissa kuullaan lisäksi shamaanirumpua, sähkökitaraa, syntikoita sekä paikoin popahtaviakin rumpulooppeja.

Artistikattaus muodostaa mielenkiintoisen musiikillisen jatkumon: Lili Refrainin soundi sisältää paljon moderneja elementtejä, kun taas Eivør yhdistelee elektronisia äänimaailmoja viikinkihenkiseen musiikkiin. Muinaismusiikin rooli siis ikään kuin kasvaa tasaisesti illan myötä huipentuen lopulta Heilungin henkeäsalpaavaan esitykseen.

Heilung on ehkäpä ainoa yhtye, joka voi hyvällä omallatunnolla kutsua esiintymistään rituaaliksi kuulostamatta vaivaannuttavalta tai teennäiseltä. Oikeastaan tuntuisi väärältä luonnehtia tällaista spektaakkelia vain keikaksi. Noin kaksituntinen performanssi alkaa rauhallisesti yhtyeen pääshamaani Kai Uwe Faustin käyskennellessä ympäri savuista lavaa suitsuketta levittäen. Seuraavaksi paikalle astelevat yhtyeen jäsenet sekä soturit kilpineen ja asettuvat piiriin, jossa jokainen siunataan yksitellen suitsukkeella ja loitsulla. Portti menneisyyteen on avattu.

Siinä missä monikin yhtye ammentaa inspiraatiota esikristillisestä Euroopasta, Heilungin kohdalla ei voida enää puhua pelkistä vaikutteista. Alku- ja loppuseremonian välissä lavalle aukeaa täysin eri maailma. Maailma, joka tuo menneisyyden nykypäivään äänen, liikkeen ja valon voimin. Yhtye itse kutsuu musiikkiaan termillä “amplified history”, mikä tuntuukin osuvalta. Muinaiseurooppalaisella kielellä lauletut tekstit, luista tehtyjen soitinten äänet ja simppelit mutta hypnoottisen mukaansatempaavat rytmit löytävät tiensä luihin ja ytimiin asti nykyajan äänentoiston avittamina. Alkukantaisissa kulttuureissa tanssi oli erottamaton osa musiikkia, minkä huomaa myös Heilungin show’sta: eräässäkin kappaleessa tunnelma muuttuu merkittävästi sotureiden alkaessa tanssimaan musiikin pysyessä samanlaisena.

Näin yhtyeen viimeksi kolmen vuoden takaisilla Tuska-festareilla, ja silloiseen esitykseen verrattuna lavashow on kasvanut aivan uusiin sfääreihin. Lava on täynnä asiaankuuluvaa lavastetta puineen ja upeine käsintehtyine soittimineen. Yhtyeessä on enemmän jäseniä, ja koreografiat valoineen ovat monipuolistuneet entisestään. Lavalla ei nähdä pelkästään yhtyettä esittämässä musiikkiaan, vaan kokonaisvaltainen esitys, joka herättää kappaleiden tarinat eloon entistäkin visuaalisemmin. Esimerkkeinä “Norupon” aikana valokeilassa olleet naislaulajat, jotka muodostivat kehoillaan taustalle heijastettuja riimuja, ja “Traustin” rytmikkään väliosan aikana nähty soturin kuolema ja henkiinherätys muiden seistessä piirissä ympärillä kysymys-vastausrytmistä laulua toistaen. Jälkimmäisessä tunnelma on suorastaan aavemainen.

Settilista etenee kronologisesti yhtyeen ensimmäisen levyn materiaalista uusimpaan, mikä on mielenkiintoinen sekä toimiva ratkaisu. Ainoan poikkeuksen tähän tuo yhtyeen jokaisen keikan päättävä “Hamrer Hippyer”, jota voisi ehkäpä parhaiten luonnehtia liki vartin kestäväksi pakanareiviksi. Hypnoottinen pulssi kantaa läpi kappaleen, ja sen aikana on liki mahdotonta olla itsekin vaipumatta jonkinlaiseen transsiin. Yleisö heiluu shamaanirumpujen kiihkeän paukkeen tahdissa, ja muutama soturi lähtee yleisösurffaamaan. Tämä on se hetki, jolloin esi-isien läsnäolon viimeistään tuntee. Jossain vaiheessa tulee hiljaisuus ja loitsu raukeaa loppuseremonian myötä. Yhtye on palannut takaisin Helsingin jäähallin lokakuiseen iltaan ja esittää kiitoksensa yleisölle, jonka suosionosoituksille ei tunnu tulevan loppua.

Päällimmäisenä mieleen jää kysymys: miten tätä yhtyettä voi enää kuunnella pelkästään levyltä?