”Kun pehmeys on kovuuttakin kovempaa” – arviossa Kürøishin ”Egocide of the Warmad”

Oulun ydintalven merituulen lailla poskipäille crustin, metallin ja hardcoren seosta ryöpyttävä Kürøishi on päässyt neljänteen pitkäsoittoonsa. Maailmanpoliittisesti ajankohtaisesti nimetyllä ”Egocide of the Warmadilla” yhtye sivaltelee tarkasti mutta turhia kursailematta, erinomaisen svengaavalla, skandi-hardcorelle viittellisellä poljennolla. Se, että yhtyeen kielisoittajat ovat joko nykyistä (kitaristi Ilari Kinnunen) tai entistä (basisti Jani Kaarlela) Terveet Kädet -miehistöä, kuuluu albumilta tunnustettavana elementtinä. Selvää pesäeroa Tornion hardcore-legendaan löytyy kuitenkin paitsi Kai Jaakkolan tumman mureassa vanhan liiton death metal/grindcore -murinassa, myös parhaimmillaan erittäin komeissa, mm. vanhalle Mercyful Fatelle ja ylipäätään vanhan liiton NWOBHM-koulukunnalle kumartavissa melodia- ja harmoniarakenteissa. Tämän mahdollistamisessa suuri rooli on myös yhtyeen toisella kitaristilla Ville Jylhällä ja monipuolisesti väkivaltaisen rytmiikan salat hallitsevalla rumpalilla, Timo Lindholmilla.

Etenkin albumin avaava kaksikko: albumin nimikkobiisi ja ”Turhautumisen liekki” sekä loppupäästä löytyvät ”Ei ole mitään” ja musiikillisesti monivivahteinen löylytys ”Warhead! Warhead” muistuttavat pohjoisen ruoskivasta hulluudesta. ”Kolkko maisema” -läksytystä edesauttaa puolestaan Hero Dishonestin vokalisti Vellun oikein toimiva vierailurooli.

Mini-LP:n mittainen albumi monipuolistuu loppuaan kohden. Kokonaisuuden uljaimmilla kitaramelodiakuljetuksilla varustettu ”Paniikki”, mm. Agentsin ja Esa Pulliaisen sinivalkoisen rautalankalumon eväitä hyödyntävä ”Aivojen käsijarru” ja maukkaan raskaasti thrashaava bonusraita, ”Minne mieleni kaipasi E.O.M.” edustavat allekirjoittaneelle toistaiseksi kypsintä ”Kyrönjussia”. Erityisesti kuitenkin Ilarin puhtaalla soundilla näppäilemällä kitaralla tulkitsema instrumentaali, edesmenneelle tyttärelleen omistama ”Kanashimi -悲しみ-” saa ihon joka kuuntelukerta kananlihalle.

Erityisen ilahduttavaa ”Egocide of the Warmadilla” on, että Kürøishin sekä molemmilla kotimaisilla että englanniksi tulkitut kappaleet ovat sävellyksellisesti yhtyeen aiempaa tuotantoa sävykkäämpiä, moniulotteisempia ja aiempaa paremmin hengittäviä. Bändi ei pelkää hellittää ja keventää, silloin kun se palvelee biisejä. Tämä musiikillisesta sofistikoituneisuudesta henkivä piirre oikeastaan korostaa vain Kürøishin rankkuutta ja uskottavuutta kotimaisena äärilaidan metakkabändinä.