Kun rock ja disco naivat toisensa – Kissin Dynasty-levystä 40 vuotta

Seitsemänkymmentäluvun lähestyessä loppuaan Kiss oli ehtinyt olla jo monessa mukana. Bändi oli noussut ahkeralla keikkailulla ja ”Alive”- sekä ”Destroyer”-albumeiden ansiosta platinasarjaan ja sen show oli tunnettu näyttävyydestään kautta maailman. Suurudenhulluudessaan yhtye oli ollut mukana tekemässä flopiksi osoittautunutta ”Kiss Meets The Phantom Park”-elokuvaa ja jokainen jäsen oli julkaissut soololevyt samaan aikaan. Menestyksellä ja rankalla työllä oli myös synkkä kääntöpuolensa, sillä rankat huvit olivat alkaneet vaikuttaa kitaristi Ace Frehleyn ja rumpali Peter Crissin hyvinvointiin ja työkykyyn. Myös musiikkimaailmassa olivat alkaneet puhaltaa uudet tuulet niin punkin kuin discomusiikin myötä. Päihteet ja menestys (ja lopulta jälkimmäisen puute) loivat bändille jonkinlaisen identiteettikriisin ja epävarmuuden siitä, mikä tulisi olemaan yhtyeen tulevaisuus. Soololevyistä parhaiten oli menestynyt kitaristi Frehleyn levy, ja sekin loi omia jännitteitään ryhmän sisälle.

Vini Poncia oli tuottanut Peter Crissin soololevyn ja hänen vaatimuksestaan Poncia palkattiin tuottamaan yhtyeen seuraava levy, joka sai kasteessa nimekseen ”Dynasty”. Criss oli kuulemma heittänyt tiskiin myös uhkavaatimuksen, että jos Poncia ei tuota Kissin seuraavaa levyä, hän lähtee. Poncia osallistui myös kappaleiden kirjoitukseen. Myöhemmin niin laulaja-kitaristi Paul Stanley kuin basisti-laulaja Gene Simmons ovat kritisoineet levyn tuotantoa liian pliisuksi ja munattomaksi. Poncia ei pystynyt tallentamaan Kissille ominaista live-energiaa, vaikka muuten hän saattoi bändiä uusille tuotannollisille raiteille ja pyrki kehittämään yhtyeen musiikillista ilmaisutaitoa. Varsinkin Frehley oli mielissään Poncian tavasta tuottaa aikaisempaa musikaalisemmin.

Yhtye työskenteli New Yorkissa tammikuusta 1979 lähtien Electric Ladyland- sekä Record Plant -studioilla ja varsinkin Simmons ja Stanley viihtyivät kuulemma studiossa koko levytyksen ajan. Muuten esimerkiksi Frehley on kertonut yhtyeen studiotapojen muuttuneen yksilökeskeisimmiksi, eikä yhtye levyttänyt enää yhdessä. Criss oli loukannut aikaisemmin itsensä auto-onnettomuudessa ja Simmonsin, Stanleyn ja Poncian yhteisestä päätöksestä Criss oli sivussa levytyksestä soitto- ja asenneongelmien vuoksi soittaen ja laulaen ainoastaan ”Dirty Livin’”-kappaleessa. Tämän vuoksi Simmons ei pidäkään levyä enää klassisen kokoonpanon levynä. Rummut levylle soitti palkattuna sessiomuusikkona Anton Fig, joka oli soittanut Frehleyn soololevyllä, ja joka tuli myöhemminkin soittamaan Frehleyn rinnalla.

Francesco Scavullon kuvaamassa kannessa on kaikkien jäsenten kasvot, ja kuva on kuulemma koostettu useammasta eri otoksesta kaikkien ollessa eri mieltä kuvan kelpoisuudesta. Huhujen mukaan kuvassa ei olisi kuin kaksi jäsentä alkuperäisestä kuvasta, ja varsinkaan Paul Stanley ei ollut kuvaansa lainkaan tyytyväinen, vaan aina oli ollut jotain vialla. Sisäkannen kuvissa bändi on mielisairaalasta lainatuissa pakkopaidoissa, vaikka myöhemmin kuvassa heillä näyttääkin olevan mustat poolopaidat päällä.

Levy alkaa kenties yhtyeen tunnetuimmalla kappaleella ”I Was Made For Loving You”. Enpä taida tuntea yhtään musiikkidiggaria, joka ei olisi kappaletta kuullut. Mielipiteet sitten vaihtelevat rajusti, niin yleisön kuin bändin kesken. Biisin sävelsi Paul Stanley yhteistyössä Desmond Childin kanssa, joka myöhemmin nousi melkoisen tunnetuksi hittinikkariksi. Myös Poncia sai työnnettyä kynänsä kappaleen tekijätietoihin. Kappaleen taustoista Stanley on todennut, että oli discomusiikkia kuunneltuaan todennut, että helppohan moista musiikkia on tehdä. Hän päätti lyödä kaikki genren kliseet samaan pakettiin ja kieltämättä hän onnistui, luoden samalla yhtyeen suurimman hitin. Poncialla oli tarkat suunnitelmat kappaleen rumpuraidoista ja Fig joutui soittamaan osuutensa klikin kanssa. Alkuperäisestä rytmiryhmästä myöskään Simmons ei soita raidalla, ja Frehley on ilmoittanut olevansa sitä mieltä, että tunnettavuudestaan huolimatta kappale ei ole Kissiä, johon mielipiteeseen Simmons on myös yhtynyt. Frehley on myös maininnut, että hänen kätensä ei kestä soittaa biisin kitarannakutusta. Itse en ota kantaa, onko biisi oikeaa Kissiä vai ei, mutta minusta biisi on aina ollut loistava. Hyvin voisin kuvitella soittavani sen mielitietylleni (jos joku sellaiseksi suostuisi) ja mikäli oikein muistan, niin reunion-kiertueen yhteydessä Suomessa järjestetyissä Kiss-henkisissä häissä tämä oli nimenomaan juuri ”se” kappale. Uskon myös, että eivät ole olleet ainoa häät, joissa kappale on ilmoille tuutattu. Biisi on yksinkertainen, mutta tarttuva kuin mikä, ja Poncian säveltämä kertosäe on takuuvarma korvamato. Minun korviini kappale sisältää viehkeää erotiikkaa, ja varsinkin Stanley on vokaaleissa erityisesti vedossa. Videossa on jännää kontrastia biisin aiheen ja Genen demonimaisten naamanvääntelyjen välillä.

Vastapainoksi levyn kevyemmälle suunnalle Frehley halusi rokkaavaa puolta mukaan ja kaverinsa ehdotuksesta The Rolling Stonesin ”2,000 Man” oli siihen sekä Acen soittotyyliin pienellä sovittamisella juuri sopiva. Kappaleesta ei oikeastaan ole kummempaa kerrottavaa, kuin että kappale on perusrokki ja Ace laulaa hyvin. Ei biisiä tarvitse levyltä missään tapauksessa skipata, vaikka ei kuolematon klassikko olekaan.

”Sure Know Something” on Stanley-Poncia -tuotantoa ja mielestäni tavattoman hieno kappale. Ensimmäisen kerran kuulin kappaleen ”Killers”-kokoelmalta ala-asteella, ja edelleen se tekee joka kerta vaikutuksen. Rauhallisella tahdilla etenevä ja tarttuvalla bassokuviolla marinoitu kappale on herkkyyttä pursuava. Varsinkin säkeistöt Stanley laulaa niin, että kylmät väreet kulkevat kehossa ja uskoisin, että tällä laululla on hurmattu nainen jos toinenkin. Kertosäkeessä astuvat särökitarat mukaan, mutta melodian tarttuvuus ei katoa minnekään. Lause ” I was seventeen, you were just a dream” vievät muistoissa välittömästi omaan tunnemyrskyiseen nuoruuteeni, ja kuten Paul sanoo, niin ”I still can feel the pain”. Huh huh, huikea kappale.

”Dirty Livin’” on Peter Crissin vanhempaa tuotantoa menneisyyden bändeistä, ja hänen tuomistaan kappaleista ainoa, joka hyväksyttiin levylle. Minusta tämä biisi ei oikein kuulosta Kissiltä, mutta huono kappale ei missään tapauksessa ole kyseessä. Itse asiassa biisi on loistava ja siitä välittyy hyvin kuvailtu katujen tunnelma. Olen aina pitänyt Crissin raspimaisesta äänestä ja olisin sitä aikojen saatossa kuullut mieluusti enemmänkin.

”Charisma” on toinen Simmonsin kappaleista ja samalla myös levyn kappaleista toinen, jossa hän soittaa bassoa. Kappaleen idea on lähtenyt keskustelusta, jossa on ihmetelty Genen karismaa naisten suhteen. Hän lainaili itseään ja menneisyyttään sävellyksessä, joka ei mielestäni ole kovin häikäisevä. Ei se erityisen huono ole, mutta ei siinä ole mitään erityisen hohdokastakaan. Myönnettävä silti on, että Gene laulaa biisin jännällä tavalla, joka kiinnittää huomiota.

”Magic Touch” on jälleen tarttuvaa Stanleyn tuotantoa. Hän on sanonut biisin olleen alun perin raskaampi, mutta menettäneensä teräänsä studiossa. Hän on soimannut myös omaa laulusuoritustaan. Minusta biisi on hieno, mutta olisi ollut upeaa kuulla se myös sellaisena kuin Stanley olisi halunnut sen soivan. Minä pidän kyllä biisistä kovasti näinkin, vaikka se onkin vähän kenties keskeneräisen oloinen.

”Hard Times” on Frehleyn biiseistä hänen oma suosikkinsa, ja kieltämättä siinä on paljon enemmän potkua kuin esimerkiksi Rollari-coverissa. Todentuntuista tarinaa katujen elämästä, ja koukuttavassa kertosäkeessä Frehley kuulostaa aivan Dee Sniderilta, tai siis toisin päin. Rokkaava perusmeininki, mutta juuri oikealla tavalla.

”X-Ray Eyes” on Genen biiseistä mielestäni se parempi, vaikka hänen suorituksena onkin enemmän kaavamaista Geneä. Biisissä pidän erityisesti kertosäkeestä, joka on biisin pelastava kruunu.

Levyn päättää Frehleyn ”Save Your Love”, joka on hiukan epäonninen rakkaustarina. Kappaleessa Frehley antaa kylmää kyytiä tytölle, joka ei kaikesta päätellen ollut ”se oikea”. Kappaleessa ei ole mitään siirappimaista perään nyyhkyttelyä, vaan enemmän se on realistinen kuvaus hetkestä, jolloin on hyvä aika mennä eteenpäin. Perusrokki, mutta frehleymäisen hyvä. Minusta tämä on hänen biiseistään samalla viivalla ”Hard Timesin” kanssa, jättäen varjoonsa levyn coverin.

Levyn on sanottu olevan hajanainen kokoelma jokaisen omia soolobiisejä, eikä se ehkä ihan tuulesta temmattu ajatus ole. Simmons on sanonut ”Dynastyn” olleen jopa virhe. Stanley on kritisoinut biisien vesittämistä tuotannolla, vaikka ei hän levyä ole myöntänyt katuvansakaan. Albumi epäilemättä vieraannutti osaltaan vanhoja faneja, mutta varmasti se toi liudan uusiakin. Simmonsin osuus on mielestäni levyllä heikointa antia (lukuun ottamatta tietenkin Crissin poissaoloa) ja etenkin Frehley oli vastavuoroisesti vahvistanut kolmella biisillä asemaansa. Kovin syvällisiä tarinoita tai merkityksiä ei levyltä tarvitse hakea, mutta se ei ole koskaan Kissin tarkoitus ollutkaan. Kaupallisessa mielessä levyä ei voi missään tapauksessa sanoa katastrofiksi, sillä kyllä se toi kultaa ja platinaa tekijöidensä seinälle, nousten muun muassa Hollannissa listaykköseksi asti.

Levyä seurannut kiertue jäi alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi ennen re-unionia. Kiertue ei ollut menestys, eikä se ainakaan helpottanut yhtyeen sisällä kyteviä jännitteitä. Seuraavalla, ”Unmasked”-levyllä Criss ei soittanut enää ollenkaan ja ennen kiertuetta hän oli jo muissa maisemissa Frehleyn seuratessa muutaman vuoden päästä perässä.

Hajanaisuudesta huolimatta pidän levystä kovasti, vaikka se ei missään tapauksessa yllä kärkikahinoihin yhtyeen tuotannossa. Omanlaisensa klassikko se kuitenkin on.

Kappalelista:

I Was Made For Loving You
2,000 Man
Sure Know Something
Dirty Livin’
Charisma
Magic Touch
Hard Times
X-Ray Eyes
Save Your Love

Kommentoi julkaisua