Kun roihuava liekki tukahtui – klassikkoarviossa Dingon 40 vuotta täyttävä ”Pyhä klaani”
Dingon kasarituotannon viimeiseksi kokopitkäksi levyksi jäi 10. maaliskuuta vuonna 1986 julkaistu ”Pyhä klaani”. Albumia luonnehdittiin tuolloin (ja joissakin lähteissä edelleen) flopiksi, vaikka se myi noin 80 000 kappaletta. Pitkäsoitto poikkesi kuitenkin selvästi yhtyeen aiemmasta tuotannosta, mikä oli olosuhteet huomioon ottaen varsin luonnollista. Dingosta oli tuossa vaiheessa puristettu irti lähes kaikki mahdollinen, jäsenten välit olivat pahoin tulehtuneet, ja Neumannin hartioilla oli biisintekijänä raskas vastuu. Jälkikäteen voi vain pohtia, olisiko bändille voitu antaa pieni hengähdystauko, jolloin loppuunpalaminenkin olisi ollut ehkä ehkäistävissä.
Edellisvuonna julkaistun ”Kerjäläisten valtakunnan” jälkeen vaikutti kieltämättä siltä, että yhtyeen suunta oli hetken aikaa hieman hakusessa. Paineet yltää edellisen levyn menestykseen olivat kovat. Samalla tehtiin yritystä kansainvälisen uran käynnistämiseksi englanninkielisellä materiaalilla, ja taustalla painoi myös hiljattain päättynyt epäonninen jäähallikiertue. Marraskuussa 1985 julkaistu ”Kunnian kentät” jätettiin erilliseksi singleksi, eikä se päätynyt ”Pyhä klaani” -albumille.
Levyn avausraitana kuultava ”Hymni” on omiaan hämmentämään kuulijaa: se tuo mieleen pikemminkin kirkkohartauden kuin rock-levyn aloituksen. Kappaleessa on myös aistittavissa jotakin yhtyeen silloisesta, jopa tuskaisaksi käyneestä tilanteesta. Kontrasti seuraavana kuultavaan ”Kreivin sormukseen” onkin suuri, ja viimeistään tässä vaiheessa kuulijalle käy selväksi, ettei levy etene edellisiltä albumeilta tutun reseptin mukaan.
Lyriikoissa on aistittavissa paljon Neumannin kaukokaipuuta. ”Kreivin sormus” viittaa omassa mielessäni jonnekin Irlannin sumuisille nummille, kun taas ”Kiinanmeri” vie teksteineen aivan toisiin maisemiin. ”Suru tahtoo sua” -kappaleen voisi puolestaan kuvitella eräänlaiseksi jatkoksi edellisen albumin ”Nahkatakkiselle tytölle”, joka on jäänyt yksin mittailemaan katuja.
Vaikka levyn sanoitusten linja on omalla tavallaan aiempaakin runollisempi, jää kokonaisvaikutelma varsin melankoliseksi. Poikkeuksen tekee ”Koulukapina”, joka on albumin muihin raitoihin verrattuna suorastaan riehakas. ”Ruusuvettä” ja ”Paluu planeetalle” ovat puolestaan kappaleita, joiden sanoituksia olen palannut pohtimaan useammankin kerran. Jälkimmäinen haikeine jousisovituksineen jättää myös tunteen, että jäähyväisten jättäminen on jo alkanut.
Levyllä pyritään tarjoamaan hieman jokaiselle jotain moneen eri makuun. Mukana on esimerkiksi ”Kiinanmeren” kaltainen rokkibiisi, teineille suunnattu ”Koulukapina” ja tunnelmoimaan saavat ”Mirah” ja ”Perhosen lento”. Minua on aina miellyttänyt eniten nimibiisi niin sävellyksensä, sanoituksensa kuin tunnelmansa puolesta. Olen pohtinut myös, millainen kokonaisuus pitkäsoitosta olisi muodostunut, jos aiemmin mainitsemani ”Kunnian kentät” olisi ollut mukana. Sama ajatus nousee väistämättä mieleen myös myöhemmin julkaistusta ”Juhannustanssit”-singlestä.
Vaikka olen kuunnellut ”Pyhää klaania” paljon, en ole koskaan täysin lämmennyt albumille. Se eroaa selvästi ”Kerjäläisten valtakunnasta”, joka on minulle yksi 1980-luvun merkittävimmistä levyistä. En kuitenkaan täysin ymmärrä, miksi pitkäsoitto sai ylleen epäonnistumisen leiman.
