Kun ruuti on jo keksitty – arviossa Meshuggahin “Immutable”
Tunteeseen vai älyyn vetoavaa musiikkia, vai kokoelma musikaalisia yhtälöitä? Missä kulkee raja yhtyeen kunnioittamisen ja itse musiikista nauttimisen välillä? Mikä on subjektiivisuuden määrä ja aste hyvässä kritiikissä? Meshuggahin uusin, mammuttimainen “Immutable” pakotti miettimään perinpohjaisesti suhdettani yhtyeen musiikkiin ja kritiikkiin. Tekstini on kritiikin ohella myös henkilökohtaista reflektiota: ole hyvä tai anteeksi.
Ruotsalainen matikkametallibändi on keksinyt ruudin jo aikoja sitten. Djentiksi nimetty genre on kulkenut ruotsalaiset pioneerit vetojuhtanaan. Kysymykseni on viime aikoina ollut, voiko Meshuggah keksiä pyörää uudelleen. On vaikea erottaa, missä määrin kiinnostus Meshuggahin kaltaista bändiä kohtaan on yhtymistä globaaliin ylistyskuoroon, ja missä määrin ennakko-oletuksista vapaata, puhdasta aistinautintoa. Yhtye on 35 toimintavuotensa aikana hionut omaa juttuaan yhä hienostuneemmaksi kilpailijoista juurikaan välittämättä. Tyyli on häpeilemättömän mutkikas ja matemaattinen, ja sanoitukset on upotettu täyteen kryptisyyksiä ja erilaisia filosofisia suuntauksia.
Levyjä ja kappaleita lähestytään rytmi ja konsepti edellä. Tyypillinen Meshuggahin kappale rakentuu yksittäisen rytmisen motiivin ympärille. Ajatusta käännellään ympäri ja väännellään eri asentoihin, eri biisin osat ovat iteraatioita alkuperäisestä yhtälöstä. Annetaan esimerkkinä vaikkapa yhtyeen tunnetuin kappale “Bleed”, joka lypsää “herta”-nimisestä rytmikuviosta irti lähes tulkoon kaiken mahdollisen murskaavin lopputuloksin.
Rumpalina arvostukseni rytmiikkapuoleen on tietenkin suurta. Sen lisäksi yhtyeen lyriikka on ollut itselleni toinen magneettinen tekijä. Enimmäkseen rumpali Tomas Haaken kirjoittamat tekstit ovat täynnä suuria ja synkkiä sanoja sekä kuvauksia ihmismielen pimeimmistä ja saavuttamattomimmista sopukoista. Asenne arkielämässä on niin yhtyeellä kuin itsellänikin varsin valoisa, mutta lyriikan on kaiveltava psyyken pohjavesiä.
Vuonna 2005 julkaistu konseptilevy “Catch Thirtythree” onkin suosikkini juuri sattuneesta syystä. Albumi kuljettaa kuulijaa saumattomien biisien vaihdosten ja mieltä nyrjäyttävien paradoksein ryyditetyin lyriikoin paikkaan, joka tuntuu kerta kerralta yhtä tuntemattomalta. Viimeisimmillä levyillä lyyriset teemat ovat menneet poliittisempaan suuntaan, eivätkä ne ole nousseet itselläni aiempien tekstien tasolle.
Meshuggahin alkutaipaleella nojattiin konemaiseen äänimaailmaan. Thrash metalin ja industrialin vaikutteet kuuluivat ensimmäisen kolmen levyn kohdalla. “Chaospherellä” saavutettiin kenties aggressiivisin ja raskain vaihe. Vuoden 2002 loistelias “Nothing” hidasti tempoa ja alkoi painottaa enemmän grooven merkitystä. Meshuggah alkoi löytää uutta suuntaansa hieman orgaanisemmasta saundista ja mukaan alkoi valua enemmän fuusiojazz-vaikutteita.
Vuonna 2012 julkaistu “Koloss” ja etenkin sitä seurannut “The Violent Sleep of Reason” muuttivat suuntaa entistä luonnollisempaan äänimaailmaan äärimmäisen raskaasta energiasta tinkimättä. En kovasta yrittämisestä huolimatta onnistunut innostumaan kummastakaan levystä kokonaisuuksina. Molemmat pitävät sisällään sekä erittäin iskeviä että valjun rutiininomaisia kappaleita.
Säveltäminen on mennyt levy levyltä rytmisesti monimutkaisempaan ja myös vaikeammin ymmärrettävään päätyyn. Nykyiset Meshuggahin biisit ovat kompleksisia sommitelmia, joissa päärytmi kulkee tavanomaisella tavalla neljään, mutta joissa eri instrumentit ja laulukin kulkevat omalla rytmillään. Jens Kidmanin laulutyyliä onkin joskus osuvasti kuvattu jopa perkussiiviseksi.
Tämän pitkän pohjustuksen ja historiikin jälkeen pääsimme vihdoin vuoteen 2022 ja “Immutable”-levyyn.
Levy on 66-minuuttinen, se sisältää kolme instrumentaalikappaletta ja vie äänimaailmaa aikaisempaa orgaanisempaan suuntaan. Runsaan kuuntelun ja itsetutkiskelun jälkeen olen todennut, että Meshuggah ei keksinyt uutta pyörää mutta pyörittää edellistä melkoisen hyvin. Takaisin ovat tulleet polyrytmit, Fredrik Thordendalin maailman omituisimmat kitarasoolot ja musertavat, lähes atonaaliset riffit. Erikoista on se, miten Meshuggahin musiikki henkii samanaikaisesti intellektuaalisuutta ja primitiivistä, raakaa voimaa. Kuuntelee uutta albumia sitten auton ratissa, lenkkipolulla tai silmät kiinni maaten, vetää musiikki irti arjesta.
Hieman kuin yhtyeen kahdella edeltävällä levyllä on “Immutablen” biisikattaus sangen monipuolinen mutta laadultaan vaihteleva. “Ligature Marks” ja “The Faultless” ovat osastoa, jossa meno tuntuu tyhjäkäynniltä. Varsinaisesti heikkoja esityksiä levyltä ei kuitenkaan löydy, korkeintaan tasapaksuja. Parasta päätyä ovat esimerkiksi “Broken Cog”, joka muistuttaa “Kolossin” mystistä avausbiisiä “I Am Colossus” ja levyn keskivaiheille sijoitettu “Kaleidoscope”. Jälkimmäinen pitää sisällään yhden kieroimmista Meshuggahin kitarasooloista tähän asti, ja loppupään rockahtava riffi laittaa pään väkisinkin nyökkäilemään. Sinkuiksi nostetut “The Abysmal Eye”, “Light The Shortening Fuse” ja “I Am That Thirst” eivät ole nekään heikkoja vaan sopivan erilaisia ja tietenkin brutaalin raskaita ralleja.
Erityismaininnan ansaitsee kymmenminuuttinen “They Move Below” -instrumentaali, joka alkaa upealla melodisella introlla. Tekele on yhtyeen jo lähtökohtaisesti erikoisessa diskografiassa poikkeava ja Meshuggahillekin kunnianhimoinen. “They Move Below” jää kuitenkin levyn ainoaksi varsinaiseksi yllättäjäksi.
Djentin luoneet mestarit kuulostavat edelleen vain itseltään, ja tässä ylisaturoituneessa genressä sekin on jo saavutus. Meshuggahin henki elää ja voi hyvin, edelleen.
YouTuben musiikkimatemaatikot kuten Yogev Gabay saavat levystä paljon yhtälöitä purettavaksi. Fanit saavat lähes 70 minuuttia laadukasta, joskaan ei yllätyksellistä Meshuggahia. Minä sain oppitunnin suhtautumisestani musiikkiin ja kritiikkiin. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että bändin mystinen aura ja kunnianhimo ovat olleet merkittävä osa kiinnostustani Meshuggahiin. Ja siihen tähdätään, että hyvässä kritiikissä pyritään perustelemaan subjektiivinen kokemus ymmärrettävästi lukijalle.