Kun tauti parantaa ankeaa aikaa – arvostelussa Klamydian Hiljainen pöytä läheltä orkesteria

ilmoitti jo vuonna 1989, että tauti leviää, ja nyt yhtye takoo jo viidettä vuosikymmentä, eikä taudin leviämisen hiipumisesta ole mitään merkkejä. Matkan varrelle on jäänyt lukematon määrä biisejä, levyjä ja keikkoja, mutta yhtye on aina seissyt jämäkästi oman linjansa takana. Sattuneesta syystä keikat ovat viime aikoina jääneet vähiin, joten miten aikaa voikaan oivemmin käyttää kuin luomalla maailmalle vapaaksi uusi albumillinen Klamydia-biisejä.

Uusi teos on saanut nimekseen laulaja Vesku Jokisen sukulaiselta perityn sutkautuksen mukaan ”Hiljainen pöytä läheltä orkesteria”, joka kaikessa ristiriitaisuudessaan on ainakin itseni mielestä loistava nimi. Biisilistaa vilkaisemalla voi jo ennen kuuntelua havannoida, että mitään maailmaa mullistavia muutoksia tuskin on luvassa. Toisaalta Klamydia on siinäkin suhteessa tehnyt aina mitä huvittaa, joten mihinkään lokeroon nimien perusteella niitä on turha etukäteen yrittää laittaa. Jokisen mukaan levyllä on kahden ajan biisejä, eli ennen koronaa sekä koronan aikana tehtyjä.

Levyn pyörähtäessä käyntiin ”Harmaa Jätti” -kappaleella itseni valtaa eri jännä fiilis; ikään kuin olisi ollut pitkään hukassa ja vaellusreissujen jälkeen palannut kotiin. Whoo-o-kuorolaulannat ja Jokisen ääni ovat niin turvallisia kuin kossu lauantai-iltana, että melkein herkistävät miehen kyyneliin. Biisissä on muutenkin bändille tuttuja elementtejä tallella, eikä biisin laatua ainakaan vähennä suomalaisen luonnon äärellä tunnelmoiva sanoitus. Klamydian olemus on aina ollut kovin suomalainen ja se on usein aikaisemminkin noussut esiin yhtyeen biiseissä, ja niin tälläkin kertaa. ”Yhdet Suomelle” esittää suomalaisuuden monet kasvot, mutta koskaan ei mene niin huonosti, että drinkkiä ei voi nostaa. Tavallaan tuo henki elää yhtyeen olemuksessa jo siinä, että vaikka biisien aiheet olisivat kuinka universaaleja, niin jotenkin ne kuuntelijana sijoittaa suomalaiseen maisemaan ja omaan lähiympäristöön, jolloin kokemus ja mukana olemisen tunne on käsinkosketeltavaa.

Levyn suurimmaksi hitiksi veikkaisin ”Sydämessä mukana” -kappaletta, jossa Jokinen tunnustaa rakkautta jälkikasvulleen. Kappale on oivaa jatkumoa bändin aikaisemmille biiseille samasta aiheesta, ja samalla kuulijakin voi elää lapsen kasvutarinassa mukana. Jo avauslause ”eilen olit hätinä polveen asti, pian oot pitempi kuin mä” kiteyttää monta olennaista asiaa ajan ja elämän kulumisesta. Tarttuvan melodian ja mukaansatempaavan kertosäkeen myötä itsekin vanhempana on helppo sulautua kappaleeseen mukaan ja myötäelää tunteet, vaikka oma toimenkuva erilainen olisikin. ”Pieni suuri elämä” jatkaa hieman samalla tematiikalla käsitellen lapsien kaveruutta, joka on pieni tarina suurista asioista. ”Sydämessä mukana” -kappaleesta nostaisin vielä kitaristi Jakke Helinin soolon ja muuta bändiä väheksymättä koko hänen soittonsa monipuolisuuden ja ainutlaatuisuuden. Täytyy myös myöntää, että olen aina ollut myös yhtyeen laulusovitusten suuri diggari.

Ilkikurisempi Klamydia päästetään irti ensimmäisen kerran ”Väärillä raiteilla” -kappaleessa, ja siinä on jälleen hienoja lisäyksiä jo ennestään mahtavaan Klamydia-biiseissä esiintyneiden henkilöiden galleriaan. Biisin musiikillisessakin hengessä tuntuu, että nyt ollaan keveämmin kengin liikenteessä. Tämä ei tokikaan tarkoita, että kappale olisi jotenkin hutaisten vasurilla tehty.

”Hikiviiksen hekuma” -biisissä luetellaan lista minunkin omista nuoruuden suosikkinäyttelijöistäni sekä monella tapaa informatiivisesta suosikkikirjallisuudestani. Tarina hymyilyttää muutenkin suuresti, vaikka tavallaan onkin surullista todeta aikajanan todellisuus, varsinkin nyt kun lukulasit silmillä tätäkin kirjoitan. Aikaisemmin tuli mainittua tuosta yhtyeen tuomasta tutusta turvallisuuden tunteesta, siihen kuuluu myös ”Hikiviiksien hekuma” -biisissä kuultu Jokisen jaba-huuto.

”Äijä ja poika” -biisin melodiaa, väliosaa ja kertosäkeen koukkua tahtoisin erikseen kehaista sekä tekstin hienoa pientä piikkiä äijäilyn suuntaan.

Kaiken kaikkiaan mielestäni levyn yllä leijailee yhtyeelle normaalia vakavampi ilmapiiri jo lähtien levyn Twin Peaks -tunnelmaa luovasta kannesta. Jos joidenkin ajatus yhtyeestä automaattisesti on, että junttilauma mölyää juomisesta ja törkyilystä, niin nyt viimeistään kannattaa kuunnella levy ennakkoluulojen sijaan. Levyn nimibiisiksikin kaavailtu ”Hiljainen pöytä” lienee ainoa, jossa aihetta sivutaan, eikä siinäkään välttämättä mitenkään hilpeissä fiiliksissä. ”Outo aika” -biisi kiteyttää osuvasti tämän ikävän ajan hengen.

Klamydialla on aina ollut ihan oma tatsinsa tehdä hommansa, eikä samalla tontilla ole oikein kukaan muu pystynyt operoimaan. Bändin pitkän uran huomaa myös siinä, että biiseihin hiipii iän tuomia asioita, kuten kaipaus menneeseen ja esimerkiksi ystävyyden tärkeyden tarkastelu tietynlaisella elämänkokemuksen tuomalla näkökulmalla. Joskus voi olla hyvä karjumisen sijaan esittää asiat tietyllä vakaudella, kuten esimerkiksi kovia kokeneen yhtyeen levyn päättävä ”Surutyö”, joka on kaikessa hienoudessaan pysäyttävä ja elämänarvoja punnitseva.

”Hiljainen pöytä läheltä orkesteria” ei itselleni ole taustamusiikkia hauskanpitoon, vaan enemmän aikaa, kuuntelua ja keskittymistä vaativa kokonaisuus, eikä se ole millään tavalla huono asia. Uskon silti, että livenä herroista löytyy edelleen myös se sama pilke silmäkulmaan, millä rääväsuut jaksavat virnuilla.

8+/10

Kappalelista:
Harmaa jätti
Sydämessä mukana
Yhdet Suomelle
Äijä ja poika
Pieni suuri elämä
Väärillä raiteilla
Hiljainen pöytä
Peilikuva
Hikiviiksen hekuma
Kaverii ei jätetä
Seinäruusunen
Outo aika
Surutyö

Kommentoi julkaisua