”Kun vanhenen, hidastun. Olen syystä pahoillani.” – Klassikkoarvostelussa 20-vuotias ”We Are Motörhead”
Jo vuonna 2000 raskaan rockin epitomin maineen 25 vuoden toimintansa jälkeen saavuttanut Motörhead oli tahkonnut kovaäänistä sirkustaan keskikokoisilla klubeilla viimeiset viitisentoista vuotta hirmutahdilla ympäri maailmaa. Ensimmäistä kertaa 12 vuoteen takaisin trio-muotoiseen miehitykseen toisen kitaristinsa, Mick ”Würzel” Burstonin eroamisen jälkeen vuoden 1996 ”Overnight Sensation” -albumin myötä palannut räyhärockin perusyksikkö oli lähes koko 1990-luvun todella rautaisessa vireessä monessakin suhteessa. Siitä huolimatta sen periksiantamaton ja tyylilleen uskollinen, turboahdettu ja musertavan raskas, metallinen räimerock tuntui pitävän yhtyeen tiukasti sen ajan heavy rock-yhtyeiden marginaalissa.
Mainos päättyy
1980-luvun alun huippusuosion jälkeen yhtyeen ylle laskeutunut heavy rockin kehäraakin maine ei kuitenkaan hyydyttänyt oman, uniikin tiensä jo aikoja sitten valinnutta Lemmy Kilmister-Phil Campbell-Mikkey Dee -trioa. Miehet eivät horjuneet päätöksissään, vaikka yhtyeensä oli tullut tehneeksi jokusen keskinkertaisemmankin keikan ja kiekon mittavan uraansa varrella. Usean huikean laadukkaan levyn letkan jälkeen astetta vaisumpi ”Snakebite Love” (1998) vielä ryhdisti yhtyeen otetta entisestään. Vuonna 1999 julkaistu, St. Paulin Docks-klubilla Saksan Hampurissa, kyseisen levyn promokiertueella tuota edeltävänä vuonna äänitetty ”Everything Löuder Than Everybody Else” -tuplalivealbumi antoi odottaa yhtyeen seuraavalta albumilta jyrkkää meininkiä.
Yhtye oli noina päivinä soitannollisesti ja biisinteon suhteen todella tiukassa tikissä. Biisien tekovastuu oli yhtyeen sisällä painottunut suurimmaksi osaksi Campbellin dynaamisen riffitehtaan ja Deen moniulotteisen ja tiukasti groovaavan rytmisen takomon vastuulle. Itse maestro, tuolloin 53 vuoden ikään ehtinyt Lemmy, sovitti rouheat bassolinjansa ja sepitti älykkäät, rähinäpitoiset vokaalinsa kappaleisiin aivan sessioiden päätteeksi, kun biisien perustukset ja rungot alkoivat olla muilta osin hitsattu valmiiksi ennen äänityksiä.
Motörheadin viidestoista albumi, pelkistetysti ja vahvaa itseluottamusta uhkuvasti nimetty ”We Are Motörhead” äänitettiin kesän 1999 lopulla, niin ikään Saksassa. Äänityspaikana toimi Karo Studios Brackenissa. Päällekkäisäänitykset toteutettiin sitä seuraavan talven aikana American Recordersin studioilla Calsbasasin kaupungissa, Yhdysvaltain Kaliforniassa. Albumin äänittäjänä toimi Charlie Bauerfeind. Miksauksesta vastasi Bill Cooper. Albumin tuotannosta ja apuäänityksestä vastasivat puolestaan nimimies Bob Kulick (mm. Kiss, Alice Cooper, Lou Reed, Meat Loaf ja W.A.S.P.), Bruce Boulliet ja Duane Barrot. Albumin julkaisijana toimi Motörheadin myöhemmän kultakauden muidenkin julkaisujen tapaan saksalainen SPV / Steamhammer. Albumin sotaisan, myrkynvihreän viikatemies-aiheisen kansitaiteen takaa löytyi tuttuun tapaan Joe Petagno – tuo Motörheadin albumien visuaalisesta asusta edellisetkin vuosikymmenet vastannut luottotaiteilija.
Mainos päättyy
”We Are Motörheadin” soundimaisema ja miksaus on täyteläisen selkeä, pehmeän jämäkkä ja tasapainoisen raskas, mikä palvelee pääosin vauhdikkaita mutta massiivisesti eteenpäin runnovia biisejä hienosti. Albumin sisäkansissa kiitostekstien sijaan Lemmy lähettää sarkastiseen tyyliinsä hämmentävät terveisensä niin pitkän linjan tukijoilleen, faneilleen kuin epäilijöilleen: ”As you get older, you get slower. I apologise.”
– Ja vielä mitä! Albumi lähtee käyntiin julmetulla speed metal -kaahauksella ”See Me Burning”, Motörheadin nopeimmalla tuplabassaribiisillä koskaan. Heti albumin ensimetreillä Mikkey Dee näyttää rumpalin tontilta närhen munat yhtyeelle naureskelijoille ja vanhojen kultaisten aikojen perään haikailijoille. Albumin rumpusoundit muistuttavat jossakin määrin myös Deen aiemman rumpalin uran huippukohtiin kuuluvan King Diamondin ”Them”-albumin äänikuvasta, mutta silti varsin eri painoluokassa ja kontekstissa. Avausraidan jatkeena tunnelmaa tasaava ”Slow Dance” jatkaa rujosti rockaavalla ja hienosti mokkanahkatossua pyörittävällä, likaisesti revittelevällä meiningillä. Härkäpäisesti deemäisellä d-beatilla ryöpyttävä ”Stay Out Of Jail” on puolestaan Lemmyn hienovaraisen elämänohjeen sisältävä tietoisku kaikille kulmakuntien pikkudiilereille ja pirinisteille. ”Out The Lunch” jyrää taas hyväksi havaitulla ja tehokkaalla, saumattoman tiukaksi taotulla, Campbellin tiukasti pikkaamalla rokkiriffi-avosointuosa-rokkiriffi-rakenteella. Kappaleen rytmisesti polveilevat variaatiot toivat myös uutta, tuoretta kulmaa ja myös ennalta-arvaamatonta toimivuutta Motörheadin ilmaisuun.
Kyseisellä albumilla yhtye myös coveroi videosinglen muodossa rouhean omintakeisella otteellaan vuoden 1977 Sex Pistols -punk-klassikon ”God Save The Queenin”, jonka häpeilemättömän hulvaton, Lontoon ytimessä kuvattu musiikkivideo ei jätä edelleenkään ketään kylmäksi. Kappaleen ironinen irvokkuus päivitettiin samalla tuoreelle vuosituhannelle, ja täysin syystä.
Mainos päättyy
Tanakasti kahdeksasosilla jyskyttävällä tuplabassarikompilla käynnistyvä, mutta nopeampaan, yhtyeelle tyypilliseen, myrkyllisesti luikertelevaan riffirockiin kertosäkeissä kasvava ”Wake The Dead” pitää puoliaan albumin asiallisena runkobiisinä. Kokonaisuuden tehokkaimpien biisien joukkoon lukeutuu myös sen loppupuolelta löytyvä, kiivastempoisesti rouhiva ja tiukkaan niskalenkkiinsä kietova, muutamaa vuotta tuota myöhemmin julkaistulle live-DVD-julkaisulle nimensä lainannut ”Stage Fright / Crash And Burn”.
Motörheadin myöhempien aikojen ”Ace Of Spadesin” tai ”Motörheadin” kaltaiseksi tunnusbiisiksi, jos ei jopa edeltäjiään laadukkaammaksi klassikoksi, kasvanut hienon albumin kruunaava nimikkokappale päättää 38-minuuttisen löylytyksen kunnon höyryllä. Sittemmin yhtyeen live-bravuuriksikin muotoutunut ”We Are Motörhead” päättää ankaran kokonaisuuden yhtyeelle tunnusomaisella tyylillä ja tunteella. Kyseisen biisin lyriikoissa Lemmy onnistuu myös kiteyttämään Motörheadin ytimen, identiteetin, tarkoituksen, ajattomuuden sekä sen musiikin parantavan voiman hienosti eräänä universumin määrätietoisimmista ja tinkimättömimmistä yhtyeistä.
Mainos päättyy
Sokerina pohjalla, Lemmyn sydämensä pohjasta tulkitsema, koruton, rujon bassosoolonkin sisältävä, katkeran suloinen raskasballadi ”One More Fucking Time” lyö puolestaan voimalla kanveesiin kaiken maailman mitäänsanomattomat, pahoillaan olemista alleviivaavat, säälittävät parisuhdeuikutukset. Albumin ainoaksi vaisummaksi vedoksi voi oikeastaan lukea ainoastaan keskitempoisen raskaasti paikalleen junnaamaan jäävän ”(Wearing Heart) On Your Sleeven”.
Yhtyeen uusien biisien laatu oli vuosituhannen taitteessa kovaa tasoa, vaikka yleisesti ottaen ”We Are Motörhead” saikin ilmestyessään osakseen hieman alavireisiä arvosteluja. Yhtye ei varsinaisesti ollut vuosituhannen vauhteessa mitenkään trendikäs. Yhtyeen loppuaikojen albumit naarasivat lehdistöltä kuitenkin selkeästi innostuneempia luonnehdintoja puolet mielikuvituksettomammilla, heikommilla ja laiskemmilla levytyksillä. Tässä valossa katsottuna ”We Are Motörheadista” tuli sisältöönsä nähden varsin aliarvostettu Motörhead-levy. Ehkä jopa yhtyeen aliarvostetuin koskaan.
Vaikka mitään sensaatiota albumista ei yhtyeen laaja diskografia huomioon ottaen tullutkaan, 16.5.2000 julkaistu ”We Are Motörhead” on eräs Motörheadin rankimpia ja tehokkaimpia levykokonaisuuksia ja eritoten vakuuttava vaihtoaskel todellisen rock ’n rollin saattamisessa seuraavalle vuosituhannelle. Albumin tenho ja hurtin huumorin kyllästämä turpiinlyöntivoima ei ole päässyt kahden vuosikymmenenkään jälkeen väljähtymään, vaikka maestrosta itsestään ja sen myötä Motörheadista aika ehtikin jättää jokunen joulu takaperin.
Kyseisellä aikakaudella Motörhead oli joidenkin asiantuntijoiden mielestä jo parhaat päivänsä nähnyt heavy rock-reliikki. ”We Are Motörhead” -albumista tuli kuitenkin yksi todiste lisää sille, että kyseiset skeptikot ilkeämielisine väitteineen olivat lopulta pahasti väärässä. Tämä seikka tuli henkilökohtaisesti todistettua myös ensimmäisellä ikinä näkemälläni Motörhead-keikalla Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneella, joulukuussa 2000. Tuolloin tajusin myös, että Motörhead on aivan oma, ajaton trendinsä, jossa viisveisattiin raskaan musiikin muotivirtauksista. Nuorten punk ’n roll-osaajien sopii edelleen koettaa tehdä tämä kaikki perässä paremmin ja laadukkaammin. Sotatantereella olisi nyt tilaa bändille kuin bändille näyttää omat kyntensä.