Kun veri valuu tasapaksusti – arvostelussa Bleeding Through -yhtyeen “NINE”

Metalcoren alle voi niputtaa kaikenlaista metallia pomppuhevistä trässin kautta melkein mustimpaan tuskaan asti. Genre on viimeisten vuosikymmenten aikana noussut yleispäteväksi tavaksi kategorisoida bändejä, ja artisteja riittää kuin pullia rusinoissa. Massasta erottumiseen vaaditaan jo kovemman luokan suoritteita (moikka Bring Me The Horizon, Killswitch Engage, Bullet For My Valentine jne.), on tehtävä nasevia biisejä, tai jotakin tuotannollisia jippoja tasaisen crabcore-poseeraamisen lisäksi. Amerikkalaisbändi Bleeding Through on onnistunut lisäämään perinteiseen pomputteluun jopa sinfoniseen bläkkikseen kallistuvia elementtejä, ja näillähän nousee metalcoren kilpaillusta ytimestä esiin.

Disclaimer: en erottaisi esimerkiksi yllä mainitun Killswitch Engagen biisejä tahi levyjä toisistaan. Bleeding Through sen sijaan on pistänyt silmiini ja korviini jo useamman hienon albumin verran. Omaan makuuni parhaiten iskee vuoden 2008 tykitys ”Declaration”, jonka tuottajana hääri muuan Devin Townsend. Sen levyn aikaisista taloussotkuista (siis bändin, ei vuoden 2008 subprime-kriisin) voisi kirjoittaa varmaan kirjan, mutta tiivistettäköön, että levy-yhtiö (aina se suuri paha näissä tarinoissa) jätti maksamatta mm. rojalteja, ja läheisten ihmisten pankkitilejäkin jouduttiin tyhjentämään levytyksen loppuunsaattamiseksi. Ja Mikko perkele, voisit jo palauttaa vuonna 2010 lainaamasi levyt, joissa tämäkin oli mukana!

Joistakin sapattivuosista huolimatta Bleeding Through on ollut kasassa jo neljännesvuosisadan, ja kokemuksen tuomalla syvällä rintaörinällä Brandan Schieppati lyriikoitaan luritteleekin. Ystävänpäivänä julkaistu yhdeksäs tuotos on saanut ytimekkäästi nimekseen ”NINE” ja jatkaa ansiokkaasti aiempaa linjaa. Sävellykset on merkitty koko bändin nimiin, ja biisit kuten ”Emery” ja ”Gallows” pitävät genren elinvoimaisuutta yllä. Biisien nimistä voi jo päätellä, että kukkakedolla ei hilluta naama pysyvässä hymyssä, vaan elämän raadollisuudessa ollaan taas sisuskaluja myöten. Ihmiskunta on edelleen se paras vihollinen itselleen.

Jossain on kuitenkin hieman törmätty tasapaksu-nimiseen uppotukkiin. Tukin välttämiseksi studioon on roudattu tulitukea myös vierailijoiden muodossa. Vierailijoina toimivat mm. kappaleessa ”I Am Resistance” rääkyvä Comeback Kid ja ”War Time” –viisussa oleva Brian Fair. Mutta kun ei lähde, niin ei vaan lähde. Huolimatta hyvästä tuotannosta, kovasta yrityksestä bändin puolelta ja jopa arvostelijan osa-aikaisesta puolueellisuudesta, en vain saa tästä kunnolla kiinni. Kyllä silti vielä sen verran pulssi nousee, että kymmeneskin levy saa tulla, ennen kuin kannetaan hortensioita orkesterin hautakivelle.

Suuri bonus tulee myös levyn yhdentoista kappaleen pituudesta: levy on rapiat 42 minuuttia, ja se on varsin hyvä määrä hieman tasapaksua metalliydintä.