”Kun voimaa on mutta vauhti ja tekniikka sakkaavat, jää kaari matalaksi” – arviossa Bloodriden ”Idiocracy”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 23.1.2022

Parisenkymmentä vuotta kotimaisella ja jonkin verran myös ulkomaisella metallikentällä temmeltänyt Pohjanmaan thrash-viisikko Bloodride on tullut neljänteen kokopitkään albumiinsa asti. ”Idiocracy” ei pyri muuttamaan yhtyeen perinteisiin nojaavaa pika-thrash-konseptia muuksi, mutta mukana on myös kyseisen genren yhtyeille epätavanomaisia piristävän vaihtoehtoisia ainesosia. Jarno Hännisen D-Studiolla Klaukkalassa ruuvaamat soundit ovat selkeät, hyvin potkivat, purevat ja erotellut.

Vaikka Bloodride ei perusta hommaansa mihinkään tekniikkayltiöintiin, ei se myöskään soita biisejään ihan suoraviivaisimmalla mahdollisella tavalla, vaan mukana on kivasti rytmisiä jippoja tuomaan kappaleisiin rönsyjä ja särmää. Bloodriden vivahteikkaan tyylitajuisen soinnin valttikortit ovat napakasti yhteen pikkaava kitaristikaksikko Teemu Vähäkangas ja Simo Partanen sekä yhtyeen rytmisoiton jykevää pulssia jylisyttävä basisti Esa Pennala.

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Aidon thrash-pumpun mentaliteetin malliin ei Bloodride ota itseään myöskään turhan vakavasti, ja vaikka lyyrisen annin seassa onkin mukana nasevaa ja tarkkanäköistä yhteiskunnallista sanomaa, ei hommasta jää millään tavalla paasaamisen tai kurttuotsaisen paatoksellinen maku. Vokalisti Jykä Leskisen yrmy laulusoundi on sukua ennemmin jollekin 1990-luvun alun skandinaaviselle death thrash -ärjynnälle kuin 1980-luvun Amerikan pikametallia mallintavalle laulusuoritukselle. Olisi toisaalta mielenkiintoista kuulla, miten Leskisen kliinimpi, melodisempi vokalisointi toimisi joissakin biiseissä.

Thrash metalin kontekstissa albumin ongelmista suurin on, että rytmisesti sen komppipuoli on paikoin liian venyvää ja ontuvaa. Se johtuu (otaksutusti) pitkälti rumpali Petteri Lammassaaren varsin itsenäisestä otteesta rytmittää yhtyeen soittoa ja tahtilajeja. Toisaalta vanhan liiton thrashia ei pidäkään hioa liian kliiniseksi, ja biiseistä täytyy välittyä livemeininkiä sekä eritteiden roiskumista. Tietty rytmisen kurinalaisuuden ryhtiliike ei tekisi kuitenkaan ollenkaan pahaa Bloodridelle. Usean biisin vaikuttavuus pomppaisi itse asiassa ainakin yhdellä pykälällä ylöspäin, jos biisien pohjat olisivat rumpujen osalta astetta tai toista tikimmin, fyysisemmin ja keskenään hieman varioivammilla tempoilla soitettuja.

Albumin parhaimmistoon nousevat Terveiden Käsien ”Non Ultra Descriptica” -albumin vaihtoehtothrash-tyyppistä, arktista viileyttä huokuva ”Stranger Roots”, kasarin lopun lätsä-thrash-muottiin mutkattomasti istuva, komeilla kuorohuudoilla paiskattu ”Fleshless”, uudemman Kreatorin tyyppistä melankolisuutta hienoihin biisirakenteisiin sekoittelevat ”Preaching To The Choir” ja ”Inviting Darkness” sekä albumin tykein ja hykerryttävin ralli ”Thoughts And Prayers”. Myös albumin päättävä Overkillin duuririffittelyn mieleen tuova videobiisi ”Cast Out From Idiocracy” toimii mallikkaasti.

Pitkän linjan yhtyeenä Bloodride ymmärtää tyylilajinsa niksit keskivertoa rässipumppua paremmin. Toki pientä hienosäätöä, ilmeikkyyttä ja fokusta toivoisi biisien sovituksiin. Paikoin jopa suoristamista. Myöskään pari massasta edukseen erottuvaa ässäbiisiä ei olisi haitaķsi. Mikäli yhtye saa vielä nuo elementit osaltaan kuntoon, niin alkaa homma toimia kunnolla.