Kuningasboa, kuolleet vauvat ja giljotiini” – klassikkoarviossa Alice Cooperin 50-vuotias ”Killer”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 27.11.2021

Phoenixissa syntyneen Vincent Furnierin, sittemmin Alice Cooperina tunnetun vokalistin luotsaaman glam-heavy-cabaret-rockin pioneerin, Alice Cooper Bandin neljäs albumi ”Killer” julkaistiin 27.11.1971. Albumi äänitettiin RCA-levy-yhtiön studioilla Chicagossa. Albumin tuotti Bo Ezrin (mm. Kiss). Äänittäjänä toimi puolestaan Brian Christian äänitysteknikkonaan Joe Lopes. Jousi- ja puhallinosuuksien sovituksista ja vastasi Ezrin.

Spiders, The Earwigs ja Nazz -bändien pohjalta Phoenixin Arizonassa 1960-luvulla perustetun Alice Cooper Bandin kantaviin voimiin kuuluivat laulaja-huuliharpisti Furnier, soolokitaristi Glen Buxton, rytmikitaristi Mihael Bruce sekä basisti Dennis Dunaway. Rumpaliksi yhtyeeseen liittyi Neal Smith vuonna 1967. Los Angelesin kautta Detroitiin vuonna 1970 muuttanut yhtye murtautui rock-kansan tietoisuuteen vuonna samana vuonna tekemällään albumilla ”Love It To Death”, jonka hitti ”I’m Eighteenistä” tuli eräs klassisen rockin suvereeneja ikivihreitä ja Alice Cooperin kaikkien aikojen tunnetuimpia ja soitetuimpien biisejä..

Killer oli kuitenkin askel sitäkin hätkähdyttävämpään suuntaan. Dunwayn, Brucen ja Ezrinin yhdessä tekemä, albumin rukiisella rockin voimalla avaavan ”Under My Wheels” on niin ikään lunastanut paikkansa Alice Cooperin soitetuimpien kappaleiden joukossa. Albumin ensimmäisenä singlenäkin julkaistu kappale on Cooperin usean muun biisin tapaan hersyvän, mustan huumorin kyllästämä. Sen tekstissä puolustuskyvytön miesoletettu nahjus haaveilee jonain päivänä ajavansa autolla pelkäämiensä naisten yli. Vuonna 1987 Guns n’ Roses teki Cooperin kanssa kappaleesta duettoversion ”The Decline of Western Civilization Part II: The Metal Years” -elokuvan soundtrackia varten

 

Michael Brucen käsialaa oleva albumin toinen singlelohkaisu ”Be My Lover” on puolestaan kaikessa yksinkertaisuudessaan hienosti melodisesti ja ilmavasti rockaava amerikanmallin proto-punk-biisi.

Staattisella haitarinsoiton säestämään ja kummallisilla flanger-kitaraefekteillä höystetty ”Halo Of Flies” tavoittelee puolestaan psykedeelis-progressiivisia sävyjä – jopa intialaistyyppisiä sävelkulkuja myöten. Kappaleessa Alice Cooper Band koetti haastaa itsensä pyrkimyksenään luoda yhtä vangitsevaa ja korkealentoista musiikkia kuin King Crimson konsanaan, vaikka soitannollisesti amerikkalaisyhtye olikin selkeästi Frippin taiturimaista muusikkoryhmää kovakouraisempi ja romuluisempi. Kyseessä on joka tapauksessa albumin ja Alice Cooper Bandin selkeästi kunnianhimoisin, psykedeelisin ja vivahteikkain kappale alati muuntuvine äänimaisemineen ja tunnelmineen. Kappale on albumin ensimmäinen, jonka sävellystyöhön osallistui koko Alice Cooper Bandin miehistö.

Cooperin ja Brucen yhteistyönä syntynyt akustisen melankolisesta kudonnasta käynnistyvä ”Desperado” on albumin herkintä antia. Erään tarinan mukaan kappale kertoo Cooperin hyvästä ystävästä, albumin julkaisuvuoden keväällä kuolleesta Jim Morrisonista. Ei ole myöskään vaikeaa vetää mielleyhtymiä kappaleen lakoonisen matalasta rekisteristä tulkitusta runonlausunnasta ja kertosäkeen äkkiväärästä rajuudesta edesmenneeseen The Doors -keulahahmoon. Cooperin vaihtoehtoisen kuvailun mukaan kappaleen hahmon kuvaus sopii yksiin myös Robert Vaughnin esittämän roolihahmon kanssa lännenelokuvassa ”Magnificent Seven” (suom. ”7 Rohkeaa miestä”). Oli miten oli, Ezrinin sovittamat jousisoittimet kasvattavat kappaleen tunnelmaa maukkaasti loppua kohti, ja biisi toimii oivana tribuuttina aidolle amerikkalaiselle taiteelle.

”Killeriltä” puhtaimmillaan 70-luvun disko- ja glam rockia edustava, Furnierin, Brucen ja Ezrinin yhdessä säveltämä ”You Drive Me Nervous” rullaa taas edeltäjäänsä selkeästi linjakkaammin ja pistää yleisöön liikettä ihan eri tavalla.

Vanhakantaisilla 60-luvun rockin kuvioilla toimivan  ”Yeah, Yeah, Yeahin” pitää kasassa Dunawayn makeasti pulputtavat bassokuviot. Yhtyeen rock ’n roll rullaa kappaleen tuoksinnassa estottomimmin kuin missään muussa kohtaa albumia. Ei voi olla myöskään noteeraamatta, kuinka paljon itselleen rockin kaikki mahdolliset elementit mieluusti patentoiva johtotähti Gene Simmons on mallintanut Kissin käyttöön ”Yeah, Yeah, Yeahin” laululinjoista ja niiden rytmityksestä.

Albumin loppupuoliskon nerokkaan makaaberissa ”Dead Babiesissa” Furnerin käyttämä brutaali ja mielenvikaisuutta heijasteleva kauhukuvasto oli omiaan herättämään Amerikan kansan konservatiivisissa, syvissä riveissä närkästystä, vaikka kappale itsessään oli avoin vastalause lasten hyväksikäytölle ja kaltoinkohtelulle. Upean kertosäkeen ja C-osan omaava kappale oli albumin toinen kappale, jonka sävellystyöhön osallistui koko Alice Cooper Bandin miehistö. ”Dead Babies” on edelleen eräs Cooperin klassisimmista teatraalisia elementtejä hyödyntävistä rock-kappaleista.

Albumin massiivinen päätösraita ”Killer” lähentelee kunnianhimoisuudessaan ”Halo Of Fliesia”. Silti se kallistuu ilmaisullisesti lähemmäs musiikkiteatterin melodramaattista paisuttelua alun hapokkaamman folk rock-osuuden ja tematiikanmukaisten, shokeeraavien kirkumisäänten täyttämän väliosan jälkeen. Loppusuoran yksinkertaisen mutta toisteisuudessaan tiukasti mukaansa tempaavan kosketinoutron myötä kappale saa uutta kantavuutta.

Tässä yhteydessä on myös tärkeää todeta, että Alice Cooper Bandin liveshown kulminaatiopisteisiin jo kaikkien näiden vuosikymmenten ajan kuuluneet, säväyttävimmät show-elementit ovat suurimmaksi osaksi peräisin juuri ”Killerin” aikakaudelta. Näistä esimerkkeinä luikerteleva kuningasboa, kuolleita vauvoja esittävät posliininuket ja giljotiini, johon pakkopaitaan sidottu Alice raahataan viimein ”Dead Babiesin” surumielisen väliosan aikana pyövelin mestattavaksi.

Ilmestymisensä jälkeen ”Killer” ylsi korkeimmillaan Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla sijalle 21. Albumilta lohkaistu singlet ”Under My Wheels” ja ”Be My Lover” ylsivät puolestaan Billboard Hot 100 -singlelistalla huomionarvoisille sijoituksille. Ensinmainittu ylsi korkeimmillaan sijalle 59 ja myöhemmin mainittu sijalle 49.

Nyt 50-vuoden virstanpylvään ylittänyt Alice Cooper Bandin ”Killer” on kiistatta eräs kaikkien aikojen merkittävimpiä teatraalisen rockin kulmakiviä. Puolet albumin biiseistä on kuulunut julkaisustaan lähtien olennaisimmiksi osiksi Alice Cooperin livesettiä aina näihin päiviin asti. Albumi on myös saanut suitsutusta punk-piireistä. Sex Pistolsin ja Public Image Limitedin John Lydon (Johnny Rotten) on maininnut albumin olevan itselleen mieluisin rock-albumi koskaan. Dead Kennedysin alkuperäissolisti Jello Biafra yhteistyössä Melvinsin kanssa coveroivat ”Halo Of Fliesin” 2005 ilmestyneellä yhteisalbumillaan ”Sieg Howdy”.

Mojo Nixon ja Skid Roper coveroivat puolestaan biisin ”Be My Lover” vuoden 1986 yhteisjulkaisullaan ”Frenzy”. Myös kitaristinsa viimevuotisten poliittisten aikaansaannosten takia ryvettynyt Iced Earth coveroi ”Dead Babiesin” vuoden 2002 cover-albumillaan ”Tribute to the Gods.