Brittiläisen hard rock -legenda David Coverdalen luotsaama, moneen kertaan matkansa varrella nahkansa uudelleen luonut Whitesnake on päässyt kolmanteentoista kokopitkään albumiinsa. Vuosituhannen alussa pateettisessa siirappisuudessaan ja kiertueillaan vanhojen hittiensä puhkikelailun merkeissä rämpinyt Englannin hard rock -ylpeys löysi uudella vuosituhannella tarkoituksensa uudelleen. Vahvoilla, vaikka jokseenkin kasvottomilla voimablues-boogie -pohjaisilla albumeilla ”Good To Be Bad” (2008) ja ”Forevermore” (2011) yhtye löysi aste asteelta uuden musiikin tekemisen ilon ja tuoreuden. Vuosituhannen alkuajan yhtyeen biisien teosta oli pitkälti kiittäminen Coverdalen oikeana kätenä toiminutta, Dion riveissäkin menneen vuosituhannen loppuvuosina kunnostautunutta kitaravelhoa Doug Aldrichia. Whitesnaken ja Aldrichin tiet kuitenkin erkanivat vuonna 2014, jolloin Coverdale rekrytoi hänen tilalleen Trans Siberian Orchestran ja Cherin kiertuekitaristina aiemmin toimineen Joel Hoekstran.

Parisen vuotta sitten moni povasikin Whitesnaken Deep Purplelle äänittämän tribuuttialbumin jäävän Coverdalen testamentiksi pitkäaikaisille faneilleen. Albumi koostui uusioversioista keulahahmonsa aikaisista Deep Purplen kärkibiiseistä Whitesnake-kuristuksella ja modernin studiotekniikan vääntömomentilla kiristettynä. Mukana yhtyeen kokoonpanossa olivat tuolloin jo aikanaan Wingeristä ja Dokkenista tuttu, Whitesnaken riveissäkin jo 17 vuotta vaikuttanut luottokitaristi Reb Beach, basisti Michael Devin ja Purple-tribuutin kiertueelle yhtyeeseen mukaan tullut kosketinsoittaja Michele Luppi. Unohtamatta kiistatta erästä länsimaisen hard rockin pitkäaikaisimmista ja jämäkimmistä, rytmisistä selkärangoista: veteraanirumpali Tommy Aldridgea.

Eipä aikaakaan, kun Coverdale ja Purple-sessioiden aikainen Whitesnake -kokoonpano alkoivat huomata homman toimivan kyseisellä viisikolla poikkeuksellisen mallikkaasti, ja ajatus vielä yhden valkokäärmealbumin tekemisestä heräsi Coverdalen mielessä. Niin viisikko sitten otti härkää sarvista ja kävi käsiksi töihin.

Ennakko-odotuksiin nähden ”Flesh & Blood” -albumi heilauttaa kertaheitolla epäilykset nurkkaan. Levy on todella tanakasti ja kurinalaisesti soitettu. Se on samalla myös huippuunsa asti tuotetun ja laadukkaasti sävelletyn, mutta silti hymyssä suin taiteillun riffirockin juhlaa. Amerikan tukkarockin asiaan kuuluvista puolista on albumille kaavittu kaikki olennainen, eikä yhtään enempää. Ystävänpäivänä albumin ensisinglenä julkaistu ”Shut Up And Kiss Me” on tästä mainio esimerkki. Kaikista rokkikukoista komeimman, herra Coverdalen matalan rekisterin laulu toimii kokonaisuudella hienosti, eikä hän tavoittelekaan nuoruutensa sävelkorkeuksia, ja hyvä niin. Mikä vielä parasta, imelän, lyyrisen lutkutuksen ylitsepursuavaan määräänkin on albumin tuotantopuolella osattu vetää tyylitietoinen kiintiö. Vaikka reilusti ’beibejä’, ’lovea’ ja muita yhtyeelle tyypillisiä kliseitä ”Flesh And Bloodilta” löytyy, ne eivät myötähävetä kuulijaa, vesitä biisejä tai leimaa niitä häiritsevyyteen asti.

Whitesnakelle tyypillisen keskitempoinen ”Good To See You Again” avaa uuden käärmeruukun vakuuttavasti. Tämän perässä seuraavat eteerinen ”Gonna Be Alright” ja voimalla groovaava, Def Leppardille ominaiseen tapaan bluesahtavasti rouhiva ”Hey You (You Make Me Rock)” potkivat kuin syntinen. Viimeksi mainitussa 67-vuotiaan maestro Coverdalen laululinjat ja hyvin kantava lauluääni yhtyeen muiden jäsenten loihtimien, komeiden laulustemmojen tukemina toimivat yhdessä upeasti. Kyseessä on eittämättä vuoden kovimpia perinteisen raskaan rockin kappaleita. Vahvasti vanhalle Thin Lizzylle tuoksahtava ”Always & Forever” on tyylittelynsä puolesta oikein komea ja sydämellinen kumarrus paitsi edesmenneen keulahahmo Phil Lynottin kuolemattomalle melodiatajulle, myös Scott Gorham-Gary Moore -kitaraduon musiikilliselle perinnölle. Pakollisten balladien roolia albumilla toimittavat söpö ja tupeerattu, mutta varsin yllätyksetön, Mott The Hoople -johdannainen puolislovari ”When I Think Of You (Color Me Blue)” ja vanhojen, imelien blues-venyttelyjen varaan kyhätty ”Heart Of Stone”. Samaan kastiin mukaan voi laskea myös albumin deluxe-version ensimmäisen bonusbiisin ”Can’t Do Right To Do It Wrong”, jonka asteen demomainen miksaus jättää myös toivomisen varaa.

Pääosin albumin kappaleet kuitenkin toimivat käsittämättömän hyvin ja polveilevat tarpeeksi erottuen tyyliltään sopivasti toisistaan. Lisäksi ne henkivät Whitesnakelle poikkeuksellisella tavalla energiaa, potkua ja tuoreutta. A-osan puolittaisten sävelaskelten laskevalla sointukululla sekä kertosäkeessä rouheasti paiskovalla riffittelyllään ja perusbiitillään varustettu ”Trouble Is Your Middle Name” voisi yhtä hyvin olla vaikka pätevää keskikaistan Mötley Crüeta. Albumin nimikkobiisi taas rapsuttelee maltillisemmin 1980-luvun lopun AC/DC:n hengessä.

En kuitenkaan olisi ennakkoon millään uskonut, että kyseiseltä albumilta löytyisi ehkä suurin suosikkibiisini koko Whitesnaken tuotannosta. Billy Duffyn voimakitaroinnin ja The Cultin kultaiset kasaripäivät helposti mieleen tuova, todella röyhkeän moukaroivalla kertosäkeellä sekä muhkealla groovella varustettu ”Well I Never” nousee useiden kuuntelukertojen myötä uskomattomiin musiikillisiin sfääreihin. Reipas Van Halenin ja Peer Güntin kai’uista muistuttava, maittava turpiinveto-shuffle ”Get Up” toimii puolestaan kuin eläin. Coverdalen laulusuoritus kappaleessa nostaa useita äänihuulileikkauksia vuosien varrella läpikäyneen ja ääniongelmiensa kanssa kamppailleen vanhan mestarin statusta yhä edelleen varteenotettavana ja viriilinä kurkkumiehenä vuonna 2019, mikä sinällään on jo laulusuorituksena ällistyttävä.

Varsinaisen albumin kevyemmän ja musiikillisesti alkua rikkaamman päätöksen käynnistää Simon and Garfunkel -tyyppinen, koruttoman kaunis akustinen nuotiolaulu ”After All”. Loppuun hillitymmän tunnelmoinnin saattaa maaliin vahvan Led Zeppelin -klassikon, ”Kashmirin” kaikuja sisältävä, mutta Whitesnakelle itselleen ominaisilla melodisilla avuilla loppuun asti kantava ”Sands Of Time”. Koko komeuden albumin deluxe-versiolla päättävä, kokonaisuuden toinen bonusbiisi ”If I Can’t Have You” on taas ilkeästi roiskiva voimaboogie, jonka vaaniva pääriffi tuo mieleen Mercyful Faten alkuaikojen ässäbiisin ”Return Of The Vampire”. Coverdalen katkeran suloisella raspikurkulla kiukkuisesti vedetty laulu vie kappaleen kuitenkin lopulta ihan omille ulottuvuuksilleen. Jos kyseinen biisi olisi päässyt mukaan varsinaiselle albumille jonkin tyhjänpäiväisemmän blues-kierrätyksen tilalle, jo valmiiksi oikein onnistuneen kiekon arvosana olisi kohonnut oitis puolella pykälällä.

Kaikin puolin ”Flesh & Blood” on kova ja nyanssirikas albumi. Se on sanalla sanoen yksi Whitesnaken pitkän uran tykeimmistä ja samalla vivahteikkaimmista kokonaisuuksista, eikä se kalpene alkuunkaan yhtyeen kultavuosien tuotosten rinnalla. Päinvastoin. Valkokäärme on ainoastaan kypsynyt ja saanut sointiinsa charmanttia rouheutta ja rullaavuutta vanhetessaan. Jos ”Flesh & Blood” jää Whitesnaken viimeiseksi albumiksi, on se mitä komein tapa jättää raskaan rockin tanner nuorempien kossien temmellyskentäksi. Ainoa varma asia on, että kovinkaan moni Coverdalen viisikkoa peesaava hard rock -yhtye ei tule koskaan urallaan tekemään näin hienosti toimivaa albumia.

Toivottavasti Whitesnake myös soittaa näitä kappaleita parhaillaan käynnissä olevalla Suomen vierailullaan niin Tampereen Sauna Open Airissa kuin Pietarsaari Open Airissakin. Näiden uusien Whitesnake-kappaleiden kuuleminen livenä olisi vähintään kokemisen arvoista. Eikä olisi vääryys edes pitkän linjan valkokäärmefaneja kohtaan, jos yhtye korvaisi livesettinsä puhkikuluneimpia ikihittejään näillä julmasti rokkaavilla, uusilla ralleilla. Jos se jotain asiaa yhtyeen liveaktissa muuttaisi, heikoimmillaankin se tiukentaisi yhtyeen livesettiä olennaisesti.

9- / 10

Kappalelistaus:

1. 1. ”Good To See You Again”
   2. ”Gonna Be Alright”
   3. ”Shut Up & Kiss Me”
   4. ”Hey You (You Make Me Rock)”
   5. ”Always & Forever”
   6. ”When I Think Of You (Color Me Blue)”
   7. ”Trouble Is Your Middle Name”
   8. ”Flesh & Blood”
   9. ”Well I Never”
   10. ”Heart Of Stone”
   11. ”Well I Never”
   12. ”Heart Of Stone”
   13. ”Get Up”
   14. ”After All”
   15. ”Sands Of Time”

Deluxe edition bonus tracks:

1. 1. ”Can’t Do Right From Wrong”
   2. ”If I Can’t Have You”