Kuningattaren kunniakierros – Queen + Adam Lambert Nokia Areenalla 24.-25.7.2022

Queen on perienglantilainen instituutio, jonka ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla näin suosittu: ikonisen alkuperäisvokalisti Freddie Mercuryn poismenosta on jo yli 30 vuotta ja tuoreimmasta klassisen kokoonpanon studioalbumistakin 27 vuotta – siinä missä bändin aktiiviura kesti noin tarkalleen 20 vuotta. Aika on kuitenkin epäolennainen ja rajoittava määre, kun bändi elää kultaisia vuosiaan nelikymppisen ”nuorisovokalisti” Adam Lambertin ja yllätysmenestykseksi nousseen elämänkertaelokuva Bohemian Rhapsodyn myötävaikutuksella. Hämmentävää, että kuvittelin nähneeni palvomani yhtyeen viimeistä kertaa jo Tukholmassa vuonna 2005. Tuosta Queen + Paul Rodgers -keikasta on siis 17 vuotta. Mihin nämä vuodet oikein katoavat?

Lambertista, alkuperäiskitaristi Brian Maysta, alkuperäisrumpali Roger Taylorista ja vakiintuneista sessiomiehistä koostuva Queen + Adam Lambert päätti koronapandemian vuoksi pariin otteeseen lykätyn The Rhapsody Tour -kiertueen Tampereelle, jossa bändi esiintyi peräkkäisinä päivinä heinäkuun lopulla. Sunnuntaina 24.7. alkanut kuninkaallinen ilotulitus ei jättänyt toivomisen varaa, joskin itselleni näytelmän kulku oli tuttua jo Lontoossa 6. kesäkuuta nähdyn keikan myötä.

Orkestraalisen ”Innuendo”-alkunauhan jälkeen keikka käynnistyi vuoden 1974 hitillä ”Now I’m Here”. Bändi soitti ikäisekseen hämmästyttävän tiukasti, joskin Roger Taylorin rumpalointi groovaa vuosien myötä hitusen hitaammin kuin ennen. Teatterimainen lavailme sopii tyylikkäästi harmaantuneille herrasmiehille, ja tässä vaiheessa kiertuetta homma menee vakaalla rutiinilla. Yllätyksekseni pari vähemmän tunnettua biisiä – ja megahitti ”Show Must Go On” – on tiputettu pois setistä Lontoon jälkeen. Tämä on ymmärrettävää, mutta kovemman luokan faneille harmillista – etenkin, kun mitään uutta ei ole tuotu tilalle.

Jo kymmenettä vuotta Queenin keulilla keikkunut Adam Lambert hoitaa hommansa edelleen todella vakuuttavasti, ja kesäkuisessa Lontoossa havaittu pieni epävarmuus on esiintymisestä tiessään. ”Somebody to Love” raikaa illan ensimmäisenä yhteislauluna, tämähän toimii kuin aina ennenkin!

Lambert on sekä uskomattoman äänialan omaava tulkitsija että 2010-luvun Queen-keikkojen visuaalinen kiintopiste. Kukapa voisi unohtaa Lambertin pinkkiä kolmipyöräistä ”Bicycle Racessa” tai vaaleanpunaisilla glittersohvilla kiemurtelua ”Killer Queenissä”? Kyseessä on ollut juuri sellaista taiteilua hyvän ja huonon maun kiehtovalla rajapinnalla, jota Freddie Mercury olisi rakastanut itsekin. Tällä kierroksella lavakeekoiluissa ollaan selkeästi hillitympiä, esimerkiksi ”Killer Queenissä” tyydytään lehyttelemään pinkkiä viuhkaa ja ”Bicycle Racenkin” irroittelusta vastaa Rob Halford -henkinen moottoripyörä. Kikat ovat melko turvallisia, mutta saattaa toisaalta olla hyväkin juttu, että Lambertin suurimmat lavashowkokeilut ovat takanapäin.

Taylorin ensimmäinen näytönpaikka ”I’m in Love with My Car” toimii erinomaisesti, vaikka ei olekaan niitä tunnetuimpia hittejä. Sen sijaan itämaistyylisellä introlla käynnistetty ”I Want It All” räjäyttää pankin ja sen soolo nostaa viimeistään esiin sen tosiasian, että kitaristi Brian May on yhä häikäisevässä soittokunnossa. Siinä, missä ikätoverit Eric Clapton, Ritchie Blackmore tai Jimmy Page soittavat nykyään melkoisen rupisia sooloja, on May jopa paremmassa iskussa kuin vaikkapa kymmenisen vuotta sitten.

”Love of My Lifen” pakollinen yhteislaulatus soi hienosti myös normaalisti pidättyväisen suomalaisyleisön käsittelyssä. On jotenkin sydäntäsärkevää tajuta, että May taitaa liikuttua oikeasti lähes joka kerta, kun Freddie ilmestyy screenille laulamaan viimeisen säkeistön. 31 vuotta on pitkä aika surra jonkun ennenaikaista poismenoa – päivittäin ja julkisesti. Tarkoittikohan May menneeseen aikaan jumittumisella tätä, kun teki seuraavana kuultavan ”’39”-folkkirallin?

Henkilöpalvontaa ansaitsisivat myös John Deaconin paikkaajan epäkiitollisen tehtävän hoitava basistivirtuoosi Neil Fairclough, perkussionisti Tyler Warren ja etenkin Queenin kelkassa jo vuodesta 1984 roikkunut kosketinsoittaja Spike Edney.

Adam Lambertin tulkinta ”Who Wants to Live Foreverista” on aina yhtä pysäyttävä ja biisin laservaloshow vain kasvattaa biisin vaikuttavuutta. Silti visuaalisessa ilotulituksessa pisimmän korren vetää itseoikeutetusti Brian May. Vain tähtitieteen tohtorille ja stadionrockin ikonille on uskottavaa nousta meteoriitilla avaruuteen soittamaan Dvorakin 9. sinfoniaa. Siinä, missä Joey DeMaion Kimalaisen lento tai Yngwie Malmsteenin Bach-tilutukset menevät nykyään pahasti korniuden puolelle, tekee Mayn nöyryys koko näytelmästä uskottavaa ja tyylikästä.

Lyhennetty ”Tie Your Mother Down” käynnistää keikan loppunousun. Ainoan kritiikin musiikillisesti ja visuaalisesti ensiluokkaiseen keikkaan voikin osoittaa julmasti pilkottuihin biiseihin ja valitettavan tylsään settilistaan. Toki on ymmärrettävää, että tietyt hitit on pakko soittaa – eihän Queen olisi Queen ilman seuraavana soitettavaa ”Bohemian Rhapsodya”! Silti 2012 alkaneen revanssin myötä olisi suonut, että naftaliinista nostettaisiin harvinaisempia albumiraitoja tai vaikkapa Queenin alkuperäisen livekauden (1973–86) jälkeisiä kappaleita.

 

Maanantain 25.7. keikka oli settilistaltaan sunnuntain kanssa identtinen. Se oli samalla myös kiertueen viimeinen keikka, ja tunnelmaltaan bändin osalta edellisiltaakin lämminhenkisempi – aivan kuin juhlien ei soisi vielä loppuvan. Kun ”We Are the Championsin” viimeinen kertosäehoilaus päättyi, oliko Queenin vuonna 1970 alkanut tarina lopultakin tässä?

75-vuotias Brian May ja keikkaa seuraavana päivänä 73 vuotta täyttänyt Roger Taylor ovat pitkälti yli eläkeiän, ja hittielokuvan siivittämän menestyskiertueen myötä olisi enemmän kuin luontevaa poistua pelikentiltä voittamattomana. Mikäli näin käy, on suosikkibändini ura saanut arvoisensa päätöksen.

Eli näillä puheilla: Qka lähtee kanssani Lontooseen katsomaan Q-yhtyettä vielä kerran? Eihän lontoolaisbändin uraa voi Tampereelle lopettaa ja soittavathan ne Rollaritkin vielä…

Settilista molempina iltoina:

1. Innuendo (orchestral intro)
2. Now I’m Here
3. Hammer to Fall
4. Somebody to Love
5. Killer Queen
6. Don’t Stop Me Now
7. Lap of the Gods
8. I’m in Love with My Car
9. Bicycle Race
10. Fat Bottom Girls
11. Another One Bites the Dust
12. I Want it All
13. Love of My Life
14. ‘39
15. Days of Our Lives
16. Crazy Little Thing Called Love
17. Under Pressure
18. Kind of Magic
19. I Want to Break Free
20. (Take My Breath Away)
21. Who Wants to Live Forever
22. Tie Your Mother Down
23. Radio Ga Ga
24. Bohemian Rhapsody
25. We Will Rock You
26. We Are the Champions

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Outi Puhakka