”Kunnialla maaliin saatettu” – arvostelussa Fear Factoryn ”Aggression Continuum”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 18.6.2021

Cyber metalin maailmanluokan nimiin kuuluvan yhdysvaltalaisen Fear Factoryn viimeisimmät vuodet ovat olleet sekavien riitaisuuksien täyttämiä. Kuluneena vuonna aina yhtyeen uran alkuvaiheista asti mukana ollut vokalisti Burton C. Bell ilmoitti eroavansa yhtyeestä ennen tulevan albumin ilmestymistä vedoten luottamuspulaan yhtyeen jäsenistön kanssa. Käytännössä tällä hän viittasi yhtyeen kitaristiin ja pääasialliseen biisintekijään Dino Cazaresiin, joka oli tuolloin hiljattain voittanut oikeusteitse Burtonilta itselleen Fear Factory -yhtyeen ja tavaramerkin käyttöoikeudet.

Episodin aikana Fear Factoryn kymmenenneksi studioalbumiksi alunperin kaavaillusta kokonaisuudesta oli vähällä tulla jopa Fear Factoryn spin off-julkaisu jonkin eri nimikkeen alla. Onneksi ei sentään, sillä ihan yhtyeeltä itseltään tämä kuulostaa. Vuosien 2017 ja 2021 välillä äänitetyn albumin tuotantoprosessin Cazares hoiti lopulta omin päin kärsivällisesti ja maltilla maaliin asti. Lopuksi hän äänitytti Mike Hellerin soittamaan liverummut korvaamaan alkuvaiheessa kappaleita tahdittaneet konerummut ja samalla itse toimi primusmotorina albumin jälkituotantovaiheessa.

”Aggression Continuumin” äänitti ja tuotti yhtyeen kanssa vuoden 2012 ’Industrialist”-albumilta lähtien yhteistyötä tehnyt Damien Rainaud. Static-X:n riveistä tuttu Tony Campos vastaa albumilla basson soitosta. Yhtyeen pitkäaikaisen kosketinsoittaja /samplevastaava Front Line Assemblyn Rhys Fulber on puolestaan ollut tuotantotiimissa loihtimassa albumille varsin scifi-elokuvamaista soundimaisemaa. Albumilla varsin suuressa roolissa olevista kosketinsovituksista vastaa puolestaan Yes-yhtyeen riveissäkin vaikuttanut Igor Koroshev. Albumin miksauksesta ja masteroinnista vastaa äänittäjäkettu Andy Sneap, jonka jäljiltä albumin äänituotanto on selkeästi eroteltua ja tasapainoisesti soivaa priimatavaraa.

Musiikillisesti Fear Factoryn ei näin 30 vuoden mittaisen uran jälkeen oletakaan uudistavan viimeisen päälle hiomaansa teollista tavaramerkkisoundiaan. Katuporan lailla tuplabassarien kanssa tajuntaan vaihtelevilla rytmityksillä takovat, matalissa sävelkorkeuksissa tarkasti pikatut kitarat uhkuvat voimaa. Konemaisine teollisuusmetallimausteineen kolisevat ja särisevät ääniefektit tuovat mukaan aimo annoksen ajattoman ultramodernia tunnelmaa. Kuitenkin, Bellin vuoroin äänihuulia säästelemätön, nihilistisuudellaan ja maukkaalla soundillaan raateleva huutolaulu ja kappaleisiin kontrastia tuovat vahvasti autotunetetut, pitkillä nuoteilla jollottavat puhtaat lauluosuudet antavat kappaleille varsinaisen sielun. Tällä kertaa mukana sopassa on kuitenkin Fear Factoryn mittakaavalla totuttua enemmän scifi-elokuvien soundtrackmaista maustetta useilla kosketin ja sample-kerroksilla höystettynä. Konseptialbumimuotoista auditiivista kokonaisuutta täydentää kertojaääni, joka pitää kuuntelijan mukana dystooppisessa mutta silti siellä täällä häivähdyksenomaisesti todellisuuspohjaa omaavassa tarinankerronnassa.

Pääosin yhtye tarjoilee sitä mitä siltä odotetaan. Jopa liiankin kanssa. Albumin alkupuolella ”Recode”, ”Disruptor”, ’Mad Max’ -leffan tarinaan perustuva ”Fuel Injected Suicide” ja päätösraita ”End Of Line” ovat tasavarmuudellaan lähinnä sukua 1998-vuoden ”Obsolete”-albumin keskitempoiselle ja vahvasti koneilla maustetulle teollisuusmetallille. Asian nurja puoli on vaan, että uutukaisen kappaleiden sävellyksellinen taso ja jännitteen pitävyys ei yksinkertaisesti yllä Fear Factoryn kultakauden teoksen tasolle. Monessa kohtaa ”Aggression Continuumin” kuuntelua tuntuu, että yhtye tietää vahvuutensa viimeistä piirtoa myöten, mutta että se on tehnyt samat temput joskus aiemmin selkeästi toimivammin, freesimmin ja mielikuvituksellisemmin. Mukaan kyseiselle, valitettavan geneerisillä vesillä päristelevälle albumille olisi kaivannut toisaalta myös ripauksen vuoden 2009 ”Mechanize”-albumin äärimmäistä brutaalisuutta.

Albumin parhaimmat vedot ovat vuoden 1995 ”Replica” -klassikon melodisempi serkku ”Purity”, maukkaalla, slide-kitaravetoisella kertosäkeellä varustettu, raskaammin moukaroiva ”Collapse” sekä sähäkästi ”Demanufacture”-henkeen turpiin lätkivä, vaikkakin hieman korneilla leffasoundtrack-kosketinsovituksilla varustettu ”Manufactured Hope”. Loppupuolella yllättävän Therapy? -henkiseen 90-luvun kitaravetoisen vaihtoehtorock-tunnelmaan istuva ”Monolith” toimii eräänä albumin yllättävämpänä piristysruiskeena.

Burton C. Bellin lähtemisestä huolimatta Fear Factoryn uran jatkumisen kannalta on lohdullista, että Cazares sai viimeisteltyä ”Aggression Continuumin” loppuun saakka. Hyvistä hetkistään huolimatta kyseessä on silti valitettavan keskinkertainen albumi Fear Factoryn katalogissa.

7+/10

Kappalelistaus:


1. ”Recode”
2. ”Disruptor”
3. ”Aggression Continuum”
4. ”Purity”
5. ”Fuel Injected Suicide Machine”
6. ”Collapse”
7. ”Manufactured Hope”
8. ”Cognitive Dissonance”
9. ”Monolith”
10. ”End Of Line”