Australialainen metallijätti Parkway Drive julkaisi ”Reverence”-nimeä kantavan kuudennen studioalbuminsa 4. toukokuuta. Edellisen mielipiteitä jokseenkin jakaneen ”IRE”:n jälkeen voidaan todeta, että bändi on jättänyt metalcoren taakseen ja siirtynyt niin kutsuttuun stadionmetalliin ja paljon kokeellisempaan suuntaan. Siinä missä ”IRE” shokeerasi vannoutuneita metalcorefaneja tyylimuutoksellaan, ei myöskään ”Reverence” tarjoa paluuta ”Horizonsin” ja ’’Deep Bluen’’ aikakaudelle.

Arvostelijan käsissä on edeltäjäänsä paljon synkempi ja eheämpi kokonaisuus. Albumin sanoitukset ovat synkkiä ja niistä paistaa läpi henkilökohtaisten menetysten raadollisuus sekä täällä viettämämme ajan merkityksellisyys. Äänimaailma on jykevä ja suurille areenoille sopiva.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Reverence” lähtee käyntiin ensimmäisenä singlenä kuultuna ’’Wishing Wells’’ kappaleella, jossa taitavasti laajaa äänialaansa käyttävä Winston McCall toteaa raivoisasti ”Tonight I’m killing gods”. Räjähtävästä lähdöstä siirrytään areenaralli ”Preyhyn” joka on edellisen albumin ’’Vice Gripin’’ tapaan takuuvarma livehitti iskevän kertosäkeensä ja huudatusten ansiosta. Raskaan mutta aavistuksen kylmäksi jättävän ’’Absolute Powerin’’ jälkeen kolmatta etukäteen kuultua helposti mukana laulettavaa ’’The Void’’ kappaletta pohjustaa tunnelmallinen ’’Cemetery Bloom’’ jonka jälkeen ”Reverencen” jälkipuolisko pyyhkii kaikki pelonsekaiset tunteet tätä albumia kohtaan tiehensä.

Katolisen kirkon lapsihyväksikäytöstä kertova ’’I Hope You Rot’’ tuo kuulijalle loistavaa melodista kitaratyöskentelyä, tuplabasarit, kuin messussa kaikuvan kertosäkeen sekä sanoitukset ”I see their wings are burning/There are no halos to be found”. Winston McCallin mahtavaa ulosantia kuullaan seuraavassa ’’Shadow Boxing’’ kappaleessa puheen, räpin, puhtaan laulun sekä raa’an murinan muodossa matalalta sekä korkealta. Yksi allekirjoittaneen lempikappaleista, raskaalla riffittelyllä ja tunnelmallisella kertosäkeellä höystetty ’’In Blood’’ sekä ajan merkityksellisyyttä pohtiva yli kuusiminuuttinen ”Chronos” vievät albumin tyylikkäästi loppuun.

Päätösraitana kuullaan varmasti yksi Parkway Driven uran henkilökohtaisimpia sävellyksiä. Edesmenneen Architects-kitaristi Tom Searlen sekä yhtyeen poismenneiden ystävien ja läheisten muistolle tehty ’’The Colour of Leaving’’ jättää kylmät väreet jokaisella kuuntelukerralla. McCall toteaa kappaleen lopuksi ”So we live like we have lost/and we love like we are broken/and as the colour leaves the sky, we’re left in reverence of the frailty of it all” niputtaen tiiviin kokonaisuuden kunniakkaasti päätökseen.

Itse poikkean perinteisestä Parkway Driven kuuntelijasta siten, että olen hypännyt kelkkaan vasta ”IRE” albumin myötä. Vaikka olenkin koko tuotannon kahlannut useampaan otteeseen läpi, on tämä kohuttu tyylisuunnan muutos itselle oikein tervetullutta. Yhtään väheksymättä Byron Bay-viisikon aikaisempaa tuotantoa, ei loistavia albumeita voida kirjoittaa kahteen kertaan eikä menneiden perään kannata enää haikailla.

Aivan mielettömän kovasta live-kunnosta tunnettu yhtye tarjoaa faneilleen kokeellisen, mutta myös varman albumin. Albumi todennäköisimmin tuottaa pettymyksen vannoutuneimmille vanhemman tuotannon ystäville, mutta on ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Fanien keskuudessa on puhuttu jopa takinkääntämisestä verraten yhtyeen tyylimuutosta muun muassa In Flamesiin sekä All That Remainsiin.

Noin 40-minuuttisen ”Reverence”-albumin myötä Parkway Drive siirtyy suuret areenat täyttävään äänimaailmaan toteuttaen sen äärimmäisellä ammattitaidolla ja sydämellä. Albumi tasapainoilee synkkyyden ja valoisuuden välillä kantaen vahvaa teemaa kunniakkaasti alusta loppuun. Bändi on kasvanut ja muuttunut, mutta vain ja ainoastaan parempaan suuntaan.

8½/10

Kappalelista:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. Wishing Wells
2. Prey
3. Absolute Power
4. Cemetery Bloom
5. The Void
6. I Hope You Rot
7. Shadow Boxing
8. In Blood
9. Chronos
10. The Colour of Leaving