Kunnioitusta herättävä ja itsepäinen päätepiste – arviossa Megadethin ”Megadeth”

Megadethin uusi albumi on aina tapaus. Keskinkertaisimmillaankin. Yhtyeen omaa nimeä kantavan, järjestyksessään 17. studioalbumin odotukset nousivat erityisen korkealle, kun sen jälkituotantovaiheen aikana ilmoitettiin, että kyseinen, yhtyeen eponyymi albumi jää yhtyeen viimeiseksi studiotuotokseksi. Odotuksia ei myöskään lieventänyt se, että Megadethin edeltävät albumit, Grammy-palkittu ”Dystopia” (2016) ja ”The Sick, The Dying And The Dead” (2022), olivat yhtyeen kulta-aikojen klassikkoteoksiin verrattavissa olevia onnistumisia. Wintersunista ja Smackboundista aiemmin metallikansalle tutun pälkäneläislähtöisen kitaristin, Teemu Mäntysaaren, mukaantulo on nostanut sinivalkoisessa metallikansassa vielä erikseen erityistä kiinnostusta albumin suhteen. Kolme vuotta sitten Mäntysaari korvasi Megadethissa brasilialaisen kitaravirtuoosin ja edellä mainituilla albumeilla soitannollisesti loistaneen Kiko Loureiron.

Avausraita ”Tipping Point” palauttaa heti kärkeen tunnelmat ”Killing Is My Business…” -debyyttialbumin tunnelmiin modernilla twistillä höystettynä. Fear-tyyppisesti rykäisty ”I Don’t Care” on ilkeästi eteenpäin rynnivä vanhan liiton punk-biisi. Sen puolittain kieli poskessa, puolittain pirullinen virne naamalla rustatun tekstin osalta Mustainelta olisi tosin toivonut hieman sisältörikkaampaa panosta. Herranmieheksi jo vuosikymmenet sitten tunnustautuneen laulajan tunnustuksellinen ”Hey God?!” laskee puolestaan intensiteettiä lähemmäs ysärin puolivälin ”Cryptic Writingsin” radioystävällisemmin rockaavaa ja sinällään asiallisesti toimivaa materiaalia.

Hetkeksi meininkiä kohottaa tämän jälkeen NWOBHM-proto-thrash-vivahteinen ”Let There Be Shred”. Mäntysaari saa näyttää biisillä enemmän kuin tarpeekseen sormitaituruuttaan Marty Friedmanin melodiamuodostuksen läpikotaisin mallintaneena ja sinällään äärettömän tarkasti soittavana soolokitaristina. Edellinen sillä erotuksella, että hän on Friedmania jopa teknisesti etevämpi pelimanni.

Albumin keskivaiheilla siihen saakka kohtalaisen sähäkkänä kantanut jännite kuitenkin notkahtaa. ”Almost Honest” -pääriffin kaltaisesti käynnistyvä ”Puppet Parade” sekä pykälää raskaammin ja aggressiivisemmin moukaroivat ”Made To Kill” ja ”Obey The Call” jäävät useammankin kuuntelukerran jälkeen kohtalaisen hajuttomaksi ja mauttomaksi Megadeth-bulkiksi. Onneksi ”Countdown The Extinction” -albumin hempeämmät osuudet mieleen tuova ”Just Another Bad Day” sekä eteerisen ylväs ”I Am War” nousevat laiskahkotempoisten rockailujen ja tyhjäkäyntivaihteelle jämähtävien hevimpien biisien joukosta esiin melodisen väkevyytensä ja eheiden sovitusratkaisujen ansiosta. Albumin varsinainen päätösraita ”The Last Note” on hidas, elegisyyttä hipova tilinteko Mustainen ja Megadethin uran sävellykselliseksi päätepisteeksi. Jäähyväisbiisi on lievässä korniudessaankin aidosti koskettava.

Albumin bonusraitana kuullaan Mustainen semi-cover Metallican ”Ride The Lightningista”, joka jäi aikoinaan vuosina 1982-1983 erääksi viimeisistä Metallica-biiseistä, joita maestro oli yhtyeen mukana säveltämässä. Biisi ei ole mikään tajunnanräjäyttävä kokemus Megadethin versioimana mutta kelvollinen kumminkin. Mustainen voipuneella äänellä tulkitsemasta, alun perin James Hetfieldin 43 vuotta sitten nuoruuden vimmalla ärjymästä thrash metal-klassikosta ei kuitenkaan luvalla sanoen saa alkuperäistä versiota vaikuttavampaa.

”Megadethin” suurin ongelma on kokonaisuuden tasapaksuus. Mustainen etenevän nivelreuman myötä hänen kyvykkyytensä suoriutua kimuranteimmista soittosuorituksista selittää toki osittain uusien kappaleiden yksinkertaistetut rakenteet. On myös muistettava, että kun puhutaan thrash metalin synnyn kannalta kenties merkittävimmästä luovasta voimasta, Dave Mustainesta, on rima jo lähtökohtaisesti todella korkealla. Vaikka albumilla ei suoranaisesti huonoja kappaleita olekaan, loistavat siltä todelliset huippubiisit poissaolollaan. Kaikki johtuu pitkälti siitä, että Megadethin huippulevyille ominaiset koukuttavat kertosäkeet, biisien tekninen yllätyksellisyys, lyyrinen oivaltavuus, vaaran tuntu ja kiukku ovat tällä kertaa varsin vähissä. Pari albumilla mukana olevaa kappaletta tuntuu olevan matkassa enemmän velvollisuudentunnosta kuin tarkoituksenmukaisuudesta.

Itsestään selvää on, että albumin instrumenttiosuuksien tekninen suoritustaso ja äänituotanto on yhtyeen laatustandardien mukaisesti tälläkin kertaa kiitettävällä tasolla. Silti yllätyksellisyys ja emotionaalinen syvyys jäävät useassa kohtaa teknisen briljeerauksen ja turvallisten ratkaisujen jalkoihin. Myös kitarasoolojen tolkutonta määrää olisi Mustainen aisaparina albumin tuottanut Chris Rakestraw saanut karsia matkasta reilullakin kädellä.

On todettava, ettei ”Megadeth” kuulu legendabändin parhaiden albumien joukkoon, ja yhtyeen joutsenlauluksi se on samalla pienoinen pettymys. Silti se on kaikessa epätasaisuudessaankin kunnioitusta herättävä ja itsepäinen päätepiste metallimusiikin kehittymisen kannalta erittäin merkittävän yhtyeen komealle uralle.