”Kuolema on elämän tarkoitus”: Grave Pleasures tuo maailmanlopun jokaisen kotiin albumillaan ”Motherblood”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 22.9.2017

Länsimaalainen ihminen usein pelkää muutosta, ja erityisesti kuolemaa siitäkin huolimatta, että nämä kaksi voimaa hallitsevat usein kaikkea ympärillämme ja vievät elämää eteenpäin. Kotimainen progeyhtye Kingston Wallin traagisesti menehtynyt Petri Walli lauloi kerran: ”something new borns when something old dies”. Näin kävi myös vuonna 2010 perustetulle lupaavalle post-punk –yhtye Beastmilkille. Ylistystä kerännyt yhtye loisti debyyttialbumillaan ”Climax”, kunnes se hajosi orkesterin ja silloisen kitaristin Johan ”Goatspeed” Snellin teiden erotessa. Yhtyeen tarina ei pääty kuitenkaan tähän, sillä se syntyi uudelleen Grave Pleasuresin muodossa, jatkaakseen siitä, mihin Beastmilk jäi. Kuitenkaan vuonna 2015 julkaistu ”Dreamcrash” ei loista samalla tavalla kuin edeltäjänsä, huolimatta muutamista loistavista raidoista. Tämä on helposti selitettävissä uudestisyntymisen tuomana hämmennyksenä ja totutteluna uuteen ruumiiseen.

Post-punkin ja deathrockin avatarina toimiva Grave Pleasures on nyt julkaisemassa toista albumiaan nimeltä ”Motherblood”, joka jo nimensä puolesta viittaa aikaisempaan elämäänsä Beastmilkina. Näiden kahden entiteetin välinen yhteys toimii eräänlaisena puuttuvana renkaana ”Climaxin” ja ”Dreamcrashin” välissä. Mikään Piltdownin ihminen ei kuitenkaan ole kyseessä, sillä ”Motherblood” on ehtaa rockin hurmosta ja makaaberin estetiikan juhlaa. Jollain ilveellä Grave Pleasures on pumpannut itsensä täyteen energiaa, ja esittelee hieman yli puolen tunnin ajan kovan työnsä hedelmiä. Bändi pyrkii manaamaan musiikillaan esiin niin tanssittavuutta, kuin myös kauhuntunnetta, joka on kuin adrenaliinipistos suoraan sydämeen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Uudella albumillaan yhtye kanavoi post-punkin eri ilmentymiä. Toisaalta kappaleet, kuten ”Infatuation Overkill” ja ”Atomic Christ”, ammentavat Killing Joken ja Bauhausin synkkyydestä ja ritualistisuudesta, kun taas toisaalta yhtye tuo esiin genren tanssittavuuden ja paradoksaalisen iloisuuden kappaleissa kuten ”Joy Through Death” ja ”Be My Hiroshima”. Albumin musiikin voisi ajatella olevan yhdistelmä Killing Joken ja Bauhausin post-punkia sekä Duran Duranin ja ABC:n new wavea. Enemmistön albumin kappaleista Hexvesselistäkin tunnetun solisti Mat McNerneyn kanssa on kirjoittanut kitaristi Juho Vanhanen, jonka sävelkynä on hioutunut jo kuopatussa kulttiyhtyeessä Kuolleet Intiaanit, kuin myös grunge-vaikutteisessa Smokesuitissa. Nykyään mies tunnetaan parhaiten maailmalla mainetta niittäneessä, pelottavimmaksi yhtyeeksi tituleeratussa Oranssi Pazuzussa.

Kitarat ovat vahvan yliajettuja, ja niissä on todella retro kaikuefekti läpi koko albumin. Kertosäkeisiin ja tarttuvuuteen on kiinnitetty todella paljon huomiota, alleviivaten näin bändin popahtavampaa puolta. Avausraita ”Infatuation Overkill” on räjähtävä stadionrock –hymni, jossa hyödynnetään rytmikästä käsien taputusta 60-luvun tyyliin. Samoja elementtejä on kuultavissa hieman rauhallisemmassa kappaleessa ”Doomsday Rainbow”, joka rullaa dynaamisen tomikompin ja vyöryvän bassolinjan avulla, joita myötäilee nakuttava kitara. ”Be My Hiroshima” on romanttinen rakkauslaulu ydintuholle, ja edustaa selkeästi albumin popahtavinta materiaalia. Lopussa se saa viimeisen silauksensa The Chameleons –tyylisellä kitarakoristelulla. Albumin tanssittavin kappale on hymyn huulille saava ”Joy Through Death”, jonka iskevää komppia koristelee vahvan sivaltavia hi-hat –aksentteja. Varsinkin tässä kappaleessa solisti McNerney esittelee silkkistä ääntään, joka taipuu niin moneen eri sävyyn. Mies pystyy sekä julistamaan hurmoksellisesti, kuten ydinräjähdystä palvovassa ”Atomic Christissa”, että laulamaan kutsuvasti kuin seireeni. ”Joy Through Deathin” bridge-osiossa mies kuulostaa jopa hieman Ghostin Papa Emeritukselta. Albumin päättää kyyninen ”Haunted Afterlife”, jossa bändi pääsee myös kunnolla irrottelemaan.

Albumi äänitettiin Isossa-Britanniassa Orgone –studiolla, joka sijaitsee toisen maailmansodan aikaisen koodausbunkkerin kupeessa, sekoittaen menneisyyden synkkiä haamuja sekä autuaan rauhallista maaseutua. Koko ”Motherblood” onkin filosofialtaan dualistinen. Albumin kansikuvassa poseeraa hindulaisuudessa esiintyvä tuhon ja luomisen jumalatar Kali. Kuvassa Kalille on annettu käyttöön kaikki kymmenen kättään, joista viisi on luovaa ja viisi tuhoavaa. Tämä painotus kuvastaa toisaalta materiaa, ja toisaalta henkeä, toisaalta maailman väistämätöntä kaksinaisuutta. Yleensä Kali kuvataan kauhistuttavana hahmona, joka tanssii oman maskuliinisen puolensa, Shivan päällä, mutta Grave Pleasures tuntuu asettaneen Kalin post-apokalyptisen jumalan ylle voittajana. Tämä jumala vaikuttaa olevan jäännös kylmän sodan ajoilta, sillä ”Motherblood” käsittelee kuvastossaan paljon ydintuhoa ja myös mielenhallintaa. ”Doomsday Rainbow” luettelee paljon kylmän sodan aikalaisia huolestuttaneita asioita, kuten avaruusolennot, kultit, tiukan seksuaalimoraalin ja vapaamielisyyden ristiriidan, Charles Mansonin kuin myös Yhdysvaltojen salaisen mielenhallintaohjelman MK-Ultran, jota myös kappale ”Mind Intruder” saattaisi käsitellä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Kappaleet, kuten ”Be My Hiroshima”, ”Falling For An Atom Bomb” sekä ”Atomic Christ” flirttailevat atomipommien ja ydintuhon kanssa. Viimeisenä mainittu kappale alkaa Current 93 –yhtyeen David Tibetin pelottavalla kuvauksella ydinräjähdyksestä, ja sen teksti on kuin ydintuhoa palvovan kultin rukous maailmanlopun tulemisesta. Hindulaista käsitystä kuolemasta tuodaan hyvin esille kappaleessa ”Joy Through Death”, jonka sanoitukset ovat saaneet inspiraatiota hindulaisuuden pyhästä kirjasta, Bhagavad Gitasta. Samaa kirjaa siteerasi myös fyysikko Robert Oppenheimer, joka kuului Hiroshimaan ja Nagasakiin tiputetut atomipommit kehittäneeseen Manhattan-projektiin. Tarinan mukaan Oppenheimer olisi sanonut atomipommin räjäytyksen yhteydessä englanniksi ”Now, I am become Death, the destroyer of worlds”, joka on lainaus Bhagavad Gitan kappaleesta 11.32.

Grave Pleasures tuntuu ”Motherbloodilla” olevan todella lähellä kliimaksiaan, ellei jopa parhaillaan sen kourissa. Kappaleet eivät sorru tyypilliseen post-punkin lakonisuuteen ja perusteettomaan nihilismiin, vaan bändi onnistuu löytämään katarsiksen piinasta. Kontrastien ja dualismin kautta bändi on onnistunut tekemään kappaleita, jotka saavat kuulijan tanssimaan ja ajattelemaan asioita eri oktaavista. Kappaleet, kuten ”Infatuation Overkill”, ”Be My Hiroshima” ja ”Joy Through Death” ovat täsmäosumia, ja sellaisia hittejä, jotka puhuvat bändin sävelkynän terävyyden puolesta. Synkistelijöille on tarjolla kappaleita kuten ”Haunted Afterlife”, ”Atomic Christ” ja ”Deadenders”, jotka ovat luonnollista kehittelyjä Beastmilkin aikaisesta tylistä. Albumi on kansainvälisellä mittapuullakin laadukas kokoelma hallittua kiihkeyttä, joka purkautuu aina välillä raskaaseen kitaran murjomiseen ja rumpujen hakkaamiseen. Bändi soveltuu niin stadioneille kuin hämärään tiilikellariin kyhättyyn esiintymistilaankin. Vaikka albumin loppupuoli ei ole yhtä timanttinen kuin sen alkupuolisko, on kokonaisuus tiukka ja yhtenäinen. Materiaali on todellakin laadukasta ja suositeltavaa kuunneltavaa kaikille. Tämä on albumi, jonka kuului ilmestyä ”Climaxin” jälkeen. On kuitenkin hyvä, että bändi antoi itselleen aikaa ja armoa hioa tyyliään. Lopputuloksena on yksi vuoden kovimmista levyistä.